Eletään sydäntalvea 2015. Mokoma on julkaissut magnum opuksensa, tai ainakin yhden niistä, nimeltä Elävien kirjoihin. Suomen virallisen albumilistan ykköseksi nouseva pitkäsoitto saa ylistäviä arvioita, ja yhtyeen loppuunmyydyillä keikoilla on – jos mahdollista – aikaisempaakin hurmioituneempi tunnelma.
”Jos ylipäänsä tietää nimen Mokoma, tässä vaiheessa on selvää, että Elävien kirjoihin -levyn sanoitukset kertovat laulaja Marko Annalan viimeisimmästä masennuskaudesta ja siitä selviytymisestä. Vakavan teeman lisäksi on hyvä tiedostaa myös, että levy on musiikillisesti erinomainen”, kirjoitti Toni Keränen Infernon arviossa.
Napakymppiin – tai no, ainakin ysipuoleen – osuneella pitkäsoitolla oli kuitenkin oma hintansa. Vanhojen biisien akustisia versioita sisältänyt Laulurovio-levy saapui fanien ulottuville jo seuraavana vuonna, mutta varsinaista uutta Mokoma-studioalbumia piti odottaa varsin pitkään. Sitten, toukokuun lopulla 2018, Hengen pitimet ilmestyi, ja Infernon Joni Juutilainen tykkäsi kuulemastaan: ”Mokoma on löytänyt aitauksensa jo vuosia sitten, mutta tällä kertaa sen sisältä tuntuu löytyvän erityisen paljon liikkumatilaa. Vaikea arvioida, syntyykö levystä minkään sortin Mokoma-klassikkoa, mutta juuri tässä ajassa tämä on parasta, mitä ryhmällä on tarjota. Ja sehän riittää.”
Kun tapaan Mokoman vuonna 1996 perustaneen Marko Annalan ja pari vuotta myöhemmin kokoonpanoon liittyneen Tuomo Saikkosen levy-yhtiö Sakara Recordsin päämajassa Tampereen Pyynikillä, ensimmäiset katseet kääntyvätkin kohti edellä mainittuja albumeja sekä vähän vanhempiakin Mokoma-julkaisuja.
Marko: – Olen joskus miettinyt inhorealistisesti, että olemmeko me ikinä tehneet varsinaista välityötä. En ole pohdinnoista huolimatta tunnistanut yhtäkään selvää heikkoa lenkkiä, mutta niin sanottu kova levy on kieltämättä vaikuttanut sitä seuranneeseen teokseen.
– Monet fanit voivat olla eri linjoilla, että minun mielessäni läpimurto Kurimus [2003] varjostaa hieman Tämän maailman ruhtinaan hovia [2004]. Luihin ja ytimiin [2007] otti lukua Kuoleman laulukunnailta [2006], kun taas 180 astetta [2012] oli lievissä vaikeuksissa Sydänjuurten [2010] jälkeen. Ja sanomattakin lienee selvää, että Hengen pitimet oli pienessä pinteessä seuratessaan Elävien kirjoihin -levytystä.
Tuomo: – Kyllähän pommi syö hapen vähäksi aikaa, vaikka levyjen väliset erot eivät missään nimessä ole isoja. Rotkoon ei ole koskaan rojahdettu, mutta eipä ole toisaalta noustu Hartwall-areenan estradillekaan. Ja hyvä niin.
Lasaretin porteilla
Kahden edellisen Mokoma-pitkäsoiton valmistelusta voi vetää suoran viivan tämän lehden ilmestymispäivänä julkaistavaan Ihmissokkeloon, yhtyeen 11. studioalbumiin.
Tuomo: – Kasasimme hemmetin monta levyä pitkälti samanlaisilla työmetodeilla ennen Hengen pitimiä. Toisin sanoen Marko kirjoitti ensin suuren osan alustavasta materiaalista, ja sen jälkeen minun pääasiallisena tehtävänäni oli valmistella niin sanottu bändidemo hänen aihioidensa pohjalta. Tämä tarkoitti sitä, että tein Markon usein akustisista raakajutuista ATK:n avustuksella vähän pidemmälle vietyjä versioita, siis sellaisia demoja, joiden pääasiallisena tavoitteena oli kuulostaa bändin soittamilta.
– Elävien kirjoihin tuntui tämän työskentelytavan kulminaatiopisteeltä. Albumi onnistui mainiosti, ja sen julkaisun jälkeen ainakin itselläni oli sellainen ”kokeillaanpa seuraavaksi jotakin muuta tekemisen tapaa, yksi huippu on nyt valloitettu” -fiilis. Omaan ajatteluuni vaikutti vahvasti myös se, että Sakara Recordsin kalenterissa oli niihin aikoihin julkaisu jos toinenkin, ja huomasin jossain vaiheessa olevani ihan viittä vaille burn outin partaalla.
– Kun sitten aloimme miettiä toden teolla seuraajaa Elävien kirjoihin -levylle, oli pakko lyödä peliä vähän poikki ja ilmoittaa bändin muille herroille, että projektin liidaajan ja demojen värkkääjän hommat eivät tällä kerralla taitu edellisten albumien tapaan, vaan pitää keksiä jotakin muuta.
Koska Mokoma on sydämeltään ja sielultaan vanhan liiton rockyhtye, uusia toimintamalleja ei tarvinnut etsiä kauan.
Tuomo: – Päätimme valmistella tuoreet kappaleet old school -meiningillä treenikämpällä. Oli hirveän vapauttava fiilis, kun minkäänlainen esituotanto ei nyt kuulunutkaan toimenkuvaani.
Marko: – Treenasimme nelisenkymmentä kertaa ennen Hengen pitimien nauhoituksia. Yhtäkään toista Mokoman levyä ei ole hierottu kämpällä läheskään näin intensiivisesti, ja sen kuulee lopputuloksesta. Hengen pitimet on varsin tasavahva kokonaisuus, mutta toki sieltä nousi myös Kesytä perkeleen kaltaisia painavia livehittejä.
Kuva: Harri Hinkka
Tuomo: – Kun aloimme treenata ja kasata Hengen pitimien materiaalia, jotkin biisit olivat suhteellisen hyvällä mallilla, mutta osa aihioista oli aivan hajallaan. Esimerkiksi Kuisma [Aalto, kitaristi] tarjosi tapansa mukaan pitkälle vietyjä ideoita, kun taas monet Markon jutut olivat aika lailla auki.
Marko: – Oli tietoinen ratkaisu jättää monet jutut levälleen, sillä kuten sanottua, Hengen pitimien idea oli nimenomaan se, että lopulliset kappaleet muovataan vasta treenikämpällä. Tykkään itse kovasti siitä, jos joltakin bändin jäseneltä tuleva biisi on vähän auki ja sitä päästään katsomaan yhdessä. Esimerkiksi Santulta [Hämäläinen, basisti] tulee usein vähän hörhömpää ja progempaa kamaa, ja niiden juttujen vieminen vieläkin oudompaan suuntaan on ihan mahtavaa.
Tuomo: – Lopullisten kappaleiden sovittaminen treenitilanteessa oli isossa kuvassa varsin antoisaa, mutta toisinaan se oli myös henkisesti – ja jopa fyysisesti – raskasta ja kuluttavaa. Muistan hyvin, kun raahustin joskus kämpälle rättiväsyneenä, ja sitten piti alkaa keksiä jotakin riffejä… Se tuntui joinakin iltoina aika raskaalta.
– Jälkikäteen on paljon parempi fiilis, sillä Hengen pitimet onnistui hyvin ja siitä muovautui hyvällä tavalla erilainen levykokonaisuus. Levyltä löytyy esimerkiksi monia hienoja instrumentaaliosuuksia, eikä niitä olisi siellä ilman treenikämpällä vietettyjä tunteja. Yksi kulma tuli harvinaisen selväksi Hengen pitimien valmistelemisen aikana. Siis se, että säästetään ensi kerralla aikaa, vaivaa ja energiaa ja tehdään taas huolelliset demot ennen nauhoituksia edeltäviä treenisessioita.
Marko: – Tuomo mainitsi vähän aikaisemmin loppuun palamisen, ja siitä tuli mieleen, että eihän meillä ole varmaan yhtään sellaista julkaisua, etteikö joku olisi ollut levyn tekemisen aikoihin huonossa hapessa, syystä tai toisesta. Mutta vaikka jonkun leuka olisikin ollut polvissa, se ei ole koskaan kuulunut suorituksesta millään tavalla… Minä teen tästä sen tulkinnan, että tämä bändihomma on meille edelleen hyvin tärkeää ja merkityksellistä, eikä muita haluta pettää, vaikka oma fiilis olisi kaukana parhaasta. Samalla täytyy huokaista helpotuksesta, että onneksi me emme ole vaipuneet surkeisiin fiiliksiin yhtä aikaa, sillä sehän olisi jo bändin kollektiivista henkeä uhkaava tilanne. Pahimmillaan on varmaan ollut vain neljä ukkoa lasaretin porteilla. Hah hah!
Jouluaaton taikaa
Mennään seuraavaksi joulukuuhun 2018. Hengen pitimet -albumin julkaisusta oli tuolloin vierähtänyt vasta puoli vuotta, mutta Marko Annalan pääkoppa oli jo täynnä uusia riffejä, melodioita ja tekstinpätkiä.
– Tämä voi kuulostaa kliseeltä tai tekopyhältä hurskastelulta, mutta minä tekisin biisejä, vaikka niitä ei koskaan julkaistaisi. Ideat on yksinkertaisesti saatava ulos systeemistä tietyin väliajoin, että pääsee seuraavien laulujen kimppuun. Ja sitten kun biisit on tehty, ne on todellakin tehty ja alan miettiä seuraavia.
– Kun luovuus iskee, niin se iskee, ajankohdasta riippumatta. Ja niin sitten kävikin, että puuska sattui tulemaan jouluna 2018. Ihmissokkelon varsinaiseksi avausraidaksi myöhemmin valikoituneen Ilmoitusluontoista asiaa -biisin työnimi oli Aatto, ja nimenomaan sen takia, että kirjoitin sen jouluaattona.
Tuomo: – Jotkin Mokoman levyt ovat olleet sävellyksiltään 50/50, eli Markolta on tullut noin puolet ja muilta herroilta puolet. Nyt Marko oli totaalisissa liekeissä, ja hänen alkusysäyksestään lähtivät kaikki uuden levyn biisit paitsi Kuisman Syyttävä sormi ja Santun Pimeä aine.
Mikä hämmentävintä, Annala kertoo säveltäneensä kaikki Ihmissokkelon aihiot jouluaaton ja loppiaisen välissä – siis vain parin viikon aikana.
– Aatosta se alkoi, ja loppiaisena syntyi raakaversio Huomenna voikin olla niin -biisistä, joka päätyi muutaman mutkan kautta Ihmissokkelon päätösraidaksi. Toki nämä joulun aikoihin syntyneet aihiot olivat kautta linjan varsin raakoja, mutta silti: kun pato aukesi, ideoita tuli solkenaan, ja pian levyn runko oli kasassa. Viime jouluna – siis 2019 – tapahtui itse asiassa vähän samanlainen juttu, ja kirjoitin nopealla tahdilla varmaan seitsemän uutta kappaletta.
Annala lisää nauraen, ettei hän ole ikinä pelännyt inspiraation kaivon kuivumista. Lausahdus nostattaa mieleen kysymyksen, onko hän ikinä miettinyt sooloalbumin tekemistä tai toisen yhtyeen kasaamista vaikkapa kollegan ja ystävän Jouni Hynysen tapaan?
– Niin sanotut soolotarpeet eivät liity musaan, sillä pystymme toteuttamaan Mokoman puitteissa mitä tahansa musiikillisia ideoita. Yksin tekeminen linkittyy kirjojen kirjoittamiseen – ne ovat niitä minun omia levyjäni.
– Leikitäänpä silti hetki ajatuksella, että tekisin sooloalbumin. Se olisi varmaan kuin Dokumentti, siis se Juice Leskisen levy, jonka hän teki ilman hienoa Grand Slam -yhtyettä. Olen ihan varma, että jo albumin tekemisen aikana Juice tajusi olevansa riippuvainen Grand Slamin tai jonkun muun bändin jätkistä. Ja niin tajuaisin minäkin.
Otetaanpa yksi askel taakse: kerroit juuri kirjoittaneesi seitsemän uutta biisiä. Julkaiseeko Mokoma Ihmissokkelon seuraajan esimerkiksi jo talvella 2021?
– Kukapa tietää? No, tuskinpa vaan! Hah hah!
Hemmetisti energiaa
Ihmissokkelo alkoi saada ensimmäisiä konkreettisia muotojaan alkuvuodesta 2019 – missäpä muuallakaan kuin Tuomo Saikkosen maineikkaalla ”demopajalla”.
Tuomo: – Kuten jo kerroin, Hengen pitimien valmistelun aikoihin energiavarastot olivat vähän vajaat monestakin syystä. Opin siitä aikakaudesta ja kokemuksesta sen verran, että tällä kerralla tein tilaa Sakaran julkaisukalenteriin, sillä levy-yhtiön täysipäiväinen liidaaminen ja uuden levyn tekeminen eivät oikein sovi yhteen. Kun sitten aloitimme Ihmissokkelon materiaalin työstämisen talvella 2019, minulla olikin aivan hemmetisti energiaa. Kitaran näprääminen ja bändidemojen valmisteleminen tuntui taas hemmetin kivalta hommalta.
Marko: – Harjoittelimme myös ennen Ihmissokkelon nauhoituksia, mutta emme sentään neljääkymmentä kertaa. Kun Tuomo oli tehnyt yhden levyn tauon jälkeen taas huolelliset bändidemot, treenaaminen ja biisien sovittaminen oli ihan juhlaa. Nyt ei todellakaan tarvinnut ihmetellä, mikähän riffi tulee seuraavaksi, kun kaikki tiesivät jo etukäteen, miten kappaleet etenevät. Jannen [Hyrkäs, rumpali] täytyi vain laskea tahti, ja sitten mentiin.
Tuomo: – Tähän liittyy sekin, että Helsingin Nosturissa sijainnut pitkäaikainen treenikämppämme meni alta viime vuonna, mutta onneksi löydettiin uusi mesta Lempäälästä. Samalla otettiin käyttöön korvamonitorit ja päästiin ensimmäistä kertaa kuulemaan esimerkiksi Markon laulun nyansseja jo treenivaiheessa. ”Ai, sinä vedät tuolla tavalla.” Hah hah!
Marko: – Tuhat ei riitä -kappale on yksi parhaista hedelmistä tämänkertaisen työstöprosessin varrelta. Siinä oli aluksi vain kaksi riffiä, ja Tuomo huomautti saman tien, että ensimmäinen riffi ei ole tarpeeksi hyvä. Hän sitten sovitti sen paremmaksi ja vakuuttui siitä itse. Sen jälkeen me muutkin vakuutuimme.
Tuomo: – Sitä biisiä tuli hiottua aika pitkään ilman minkäänlaisia paineita, ja lopputulos onkin sellaista… musiikillista ilottelua. Kitaroista löytyy viittauksia esimerkiksi Blessed Are the Sickin suuntaan, ja niiden väkertäminen oli silkkaa juhlaa tällaiselle amerikkalaisen vanhan liiton death metalin fanille. Tiedostan toki oikein hyvin, että kitarariffin outo vinksahdus on täysin toissijaista suurimmalle osalle Mokoman musiikin ystävistä, mutta tärkeintä onkin se oma fiilis: ”Mahtavaa, tämä kuulostaa ihan Morbid Angeliltä.”
Marko: – Riffeistä puheen ollen… Syyttävässä sormessa on periaatteessa yksi riffi, jota sitten varioidaan muun muassa rytmitysten avulla. Jos kappale olisi instrumentaali, tämän yhden riffin taktiikan havaitsisi paljon helpommin, mutta tällaisenaan Syyttävä sormi onnistuu hämäämään varmaan aika monia kuulijoita!
Ysärihenkinen Vuoret, huolet -kappale on eräs Ihmissokkelon yllätyksistä, siitäkin huolimatta, että Waltarin Torcha! on Marko Annalalle hyvinkin läheinen albumi.
– Vuoret, huolet löytyi demovaiheessa lokerosta ”omituiset ideat”. Itse olin vakuuttunut, että siitä tulee hieno biisi, mutta muut eivät olleet ihan yhtä varmoja.
Tuomo: – On usein vaikea paikka muille kuin biisin kirjoittajalle, mikäli lopullinen visio ei välity demoaihiosta. Kun ryhdymme katsomaan jotakin tuoretta ”tästä tulee hitti tai haaksirikko” -ideaa, alkupiste on poikkeuksetta hämmentävä. Varhainen Vuoret, huolet -versio oli erityisen haastava sen suhteen, että siitä oli hankala löytää ykköstä… Ja sehän tappaa muusikon fiiliksen ihan täysin, jos pitää koko ajan laskea ja arpoa, miten helvetissä biisi pitäisi soittaa.
Marko: – On se minullekin vähän tuskallinen hetki treenikämpällä, kun jätkät tapailevat jotakin ideaa naamat kurtussa, mutta onneksi meidän keskinäinen luottamus on yhdentoista albumin jälkeen aika hyvällä tolalla. Ja niin kävi tälläkin kerralla, että Vuoret, huolet aukesi, erityisesti silloin, kun laulun rytmitys alkoi selvitä. Siinä vaiheessa kommentit olivat jo luokkaa ”ahah, tämähän on kova”.
Jäljet-kappaleen alkupuoli taas kuljettaa kuulijan Iron Maidenistä muistuttaviin tunnelmiin.
Tuomo: – Esimerkiksi Kuisma ei ole ikinä kuunnellut Iron Maideniä sen kummemmin, mutta minulle se on hyvin tärkeä bändi. Kun tajusin itse, että tämä muuten soundaa kevyesti Wasted Yearsiltä, peukku nousi heti pystyyn. Meidän biiseissä ei törmää kovinkaan usein Maidenin henkeen, mutta sen kerran kun niin tapahtuu, se on pelkästään hienoa.
Marko: – Onko se d- ja a-molli, joiden kanssa saattaa päätyä Iron Maidenin maailmaan? Pienestähän nämä jutut ovat kiinni. Jos Jäljet olisi soitettu kitaran yläkielillä, niin eihän siitä tulisi Maiden mieleen yhtään. Kappaleen c-osasta – vai mikä osa se onkaan? – muuten löytyy myös Korn-tuulahduksia.
Ihmissokkelo on lähes kautta linjan rankka ja päällekäyvä albumi, mutta erityisesti päätösbiisi Huomenna voikin olla niin erottuu joukosta armollisena ja lohdullisena.
Tuomo: – Menin yhtenä päivänä Markon kanssa soittokämpälle, ja ideana oli katsoa yhtä vähän rokkaavampaa ideaa. Tämä rokkijuttu ei kuitenkaan tuntunut löytävän uomaansa, ja päätimmekin yhdistää joitakin sen onnistuneimpia elementtejä toiseen ideaan. Lopputulos oli Huomenna voikin olla niin.
Marko: – Emme yleensä rakenna tietoisesti albumin viimeistä raitaa, mutta tämän aihion äärellä tajusimme selkeästi, että tästä muuten tulee hieno lopetuskappale. Sovitettiin sitten eri ideoista lähemmäs kuusi minuuttia kestävä kiireetön ja toiveikas laulu.
Tuomo: – Tuosta mainitusta rankkuudesta… Jens Bogren teki mainiota työtä kahdella edellisellä albumilla, mutta Ihmissokkelon miksaajaksi oli silti aluksi ehdolla eräs äärimetallin parista tuttu kaveri. Jatkoimme lopulta Jensin kanssa työskentelyä, mutta painotimme hänelle, että miksausjälki voisi nyt olla jokusen piirun hengästyttävämpää, rouheampaa ja garagempaa. Kun Jensin ensimmäinen näkemys sitten tuli, niin sehän oli yllättävänkin tyly, vähän sellainen hardcorehenkinen kokonaisuus säröbassoineen ja -lauluineen. Siistittiin sitä versiota napsun verran, ja levyn äänimaailma oli sitä myöten valmis.
Marko: – Toki albumilta löytyy melodisia ja herkkiä juttuja, mutta suurimmalta osin meininki on hyvinkin ankaraa. Siellä on reilusti death- ja black metal -vaikutteita, ja musiikillisen hurjastelun lisäksi minä huudan todennäköisesti enemmän kuin millään muulla Mokoman levyllä. Eikä se ole mitään modernia nuottihuutoa, vaan sellaista brutaalia ja aika hullunkuuloista karjumista, kähinää ja korinaa.
Isompia raameja
Marko Annalan Ihmissokkelolle loihtima tekstimaailma on oma lukunsa. Tekstittäjän arvo on tunnustettu jo vuosikausia sitten, mutta tuoreen pitkäsoiton koukerot onnistuvat silti yllättämään sujuvalla kieroudellaan ja odotetulla arvaamattomuudellaan.
– Minun on lähtökohtaisesti vaikea lähteä tekemään sanoituksia ”kirjoitetaan nyt jotakin ja lätkäistään ne sitten levylle” -hengellä. Tarvitsen yleensä isommat raamit, joiden sisällä alan tehdä tutkimuksia. Kokonaisuus on joskus väljempi ja toisinaan tiukempi, mutta jonkinlainen yhdistävä teema on joka tapauksessa olemassa. Tällä kerralla halusin tutkia ihmisoletetun sisäisiä sokkeloita, niitä alitajunnan syvimpiä syövereitä.
– Olen usein miettinyt ensin kappaleen otsikon ja kirjoittanut sitten sitä kunnioittavan tekstin. Nyt työskentelin varsin eri tavalla. Saatoin esimerkiksi laulaa treenitilanteessa jotakin ihan summittaista, joitakin lauseita, jotka nousivat mieleen alitajunnasta, ja sen jälkeen aloin kirjoittaa kokonaista tekstiä niiden ajatusten ympärille. Olen tavallaan… inhonnut tällaista tekemisen tapaa, sillä todennäköisyys täysin merkityksettömän hötön syntymiseen on kohtuuttoman suuri. Mutta kun teemana oli alitajunta ja sieltä nousevat asiat, en yksinkertaisesti voinut olla hyppäämättä ”mitä sylki suuhun tuo, sitä kuunnellaan” -tyylisen tekemisen maailmaan.
– Kirjoittamisen lähtökohta oli sellainen, että tunnustin itselleni kipeitä asioita ja mietin samalla omaa suhdettani ihmisyyteen laajemmin. Ihmiset ovat isossa kuvassa aika samasta puusta veistettyjä, ja jos minä ajattelen jollakin tavalla, en taatusti ole niin ihmeellinen ja omalaatuinen, etteikö joku muukin ajattelisi niin.
– Lähes jokainen on varmasti paininut jossakin elämänsä vaiheessa vaikkapa riittämättömyyden tunteiden kanssa, ja tästä aiheesta syntyi esimerkiksi kappale Syyttävä sormi. Olen tajunnut tuskallisen selvästi, miten armoton oma sisäinen ääneni on, ja miten se ei anna minun iloita oikein mistään onnistumisesta. Pikemminkin päinvastoin – se yrittää kertoa, ettei kannata edes yrittää, kun et kuitenkaan osaa tai pysty. Ja samaan aikaan tulkitsin biisiä sellaisella Jello Biafra -henkisellä paatoksella, jota en ole koskaan aikaisemmin edes kokeillut. Hah hah!
Kuinka syvälle alitajunnan syövereihin onnistuit lopulta uppoamaan?
– Aika syvälle. Muutaman kerran havahduin ihokarvat nostattavaan tunteeseen, että ajattelenko minä tosiaan tällä tavalla… Esimerkiksi Leikin loppu -kappaleessa tunnetaan syvää kaipausta jonnekin helvetin pitkälle vuorten taakse, jonnekin, rankkojen sävyjen ohella valoakin, niin samalla tavalla voi luonnehtia myös tekstejä. Albumin päätöskappale on erityisen toiveikas, ja myös Toinen ihminen -biisistä löytyy ”hienoa olla ihminen ihmisten joukossa” -ajatuksia.
– Minusta on usein aikaisemminkin tuntunut, että uppoudun vähän liikaa omiin ajatuksiini ja alitajuntaani. Nyt lähdin varsinaiselle tutkimusmatkalle niihin maailmoihin, joten akuutti tilanne oli päällä kuukausien ajan. Etukäteen se tuntui jopa hieman pelottavalta… Että olenko minä oikeasti valmis kantamaan esimerkiksi sitä taakkaa, että peilaan seuraavan vajaan vuoden aikana jokaista ihmiskontaktia tämän albumin teeman kautta?
– Jostakin syystä kirjoittaminen on mennyt sellaiseksi, että oma mieli pitää repiä pirstaleiksi, ennen kuin teksteihin saa aikaiseksi jotakin oikeaa ja tärkeää sisältöä. Mokoman musiikki on onnistunut heiluttamaan ihmisten perseitä ihan hyvin, mutta myös sielujen täytyy heilua. Hah hah!
Jäävätkö levyn teemat kummittelemaan mieleen työskentelyperiodin päätyttyä?
– Eivät! Kun tekstit ovat valmiina, se on aina siinä, ja tälläkin kerralla oman mielen tonkiminen loppui saman tien, kun levy oli sanoitettu. Hyvä niin!
Onko sinulla jo tulevien pitkäsoittojen teemoja tiedossa?
– Sain äskettäin valmiiksi kolmannen kirjani, ja muutaman muunkin opuksen kantavat ideat ovat jo mielen päällä. Levyjen teemat… Ne ovat haastavampia. Kirjojen merkkimäärä on aika lailla rajaton ja esimerkiksi henkilöhahmoja voi kehitellä laveasti, mutta kappaleiden teksteissä ei ole tilaa yhdellekään löysälle riville. Albumi koostuu aina maksimissaan kahdestatoista biisistä, ja sehän tarkoittaa sitä, että merkittävä tarina pitää pystyä kertomaan lopulta hyvinkin vähäisen sanamäärän avulla. Se on valtava haaste, joten myös teeman valitseminen on tarkkaa puuhaa.
Kuva: Jaakko Silvast
– Kirjat ja biisien tekstit eroavat myös siinä, että ensin mainittujen äärellä lukijat usein oivaltavat, ettei kirjailija ole välttämättä itse se opuksessa kuvailtu tyyppi. Sanoitusten äärellä taas… Okei, suurin osa diggareista varmaan ymmärtää, etteivät Cannibal Corpsen kaverit oikeasti tee viittaa ihmisen naaman ihosta, mutta esimerkiksi Mokoman kohdalla tilanne on vähän häilyvämpi ja monitahoisempi. Yllättävän moni tuntuu ajattelevan, että minä olen se kappaleessa kuvailtu tyyppi. Pitäisi varmaan kehittää joku Ziggy Stardustin kaltainen hahmo, että jengi todella ymmärtäisi, että sanoittajalla voi olla kaikenlaisia rooleja.
Millaista terapiaa tekstit ovat sinulle itsellesi?
– No, ajattelen lähtökohtaisesti niin, että terapia on aina parasta terapiaa, eikä suinkaan työnteko… Mutta totta kai tekstien äärellä saattaa löytää itsestä uusia puolia ja tajuta itsestään jotakin uutta.
– Toki se, että Mokoman diggarit tuntuvat saavan tästä jotakin, on mahtava juttu. Jos esimerkiksi keikkailussa ei olisi oikeasti sitä kulmaa, että paikalle vuodesta toiseen saapuva jengi kokee olonsa huojentuvan ja sielunsa puhdistuvan – siis edes konsertin ajaksi –, niin kyllähän tämä näyttäytyisi itselle aika hölmöltä hommalta.
Tuomo: – Olen samaa mieltä. Tässä vaiheessa elämää omalla tekemisellä ja erityisesti rokkitouhuilla saa olla jo joku muukin kuin hedonistinen merkitys. Hah hah!
Tungosta settilistalla
Luodaanpa sitten vielä katse kohti tulevaa, vaikkapa sen vuoksi, että Mokoma saavuttaa ensi vuonna aikamoisen merkkipaalun.
Tuomo: – Niin, tosiaan, kaksikymmentäviisi vuotta… Täytyy heti sanoa, että Mokoma on aina ollut hemmetin huono muistelemaan menneitä, eikä me varmaan juhlisteta neljännesvuosisataakaan millään tavalla.
– Soitettiin vuonna 2012 Tuskan päälavalla koko Kuoleman laulukunnaat -albumi. Totta kai se oli hemmetin siistiä, mutta toisaalta meidän fiilis oli vähän sellainen, että olisihan tässä kiva vetää uudempaakin materiaalia. Jostakin syystä me tunnutaan aina keskittyvän siihen ”seuraavaan kovaan juttuun”, ja kaikenlaiset hypyt kohti menneitä tuntuvat jotenkin turhilta.
Montako Ihmissokkelon kappaletta päätyy tänä keväänä tapahtuvan kiertueen ohjelmistoon?
Marko: – Aika monta. Totta kai me soitetaan aina x-määrä vanhoja bravuureita, mutta tuoreen levyn kiertueen parhaat fiilikset liittyvät aina uusien biisien soittamiseen. Miten jätkät liikkuvat lavalla sen ja sen kappaleen aikana, eli tuleeko kitaran lavasta naamaan, jos lähden nyt tuohon suuntaan? Miten jengi ottaa tämän ja tuon kappaleen vastaan, nousevatko nyrkit vai vaeltaako porukka kuselle? Viimeksi mainitun kanssa me ollaan oltu vähän liiankin tarkkoja… Joskus on soitettu jotakin tuoretta kappaletta ja huomattu jonkun lähtevän kaljatiskille… Se on ollut sitten siinä – biisiä ei ole vedetty livenä enää ikinä. Hah hah!
Tuomo: – Viimeistään Elävien kirjoihin -kiertueella tajuttiin, että meidän settilistalle alkaa olla tungosta. Onneksi Mokomalla ei ole mitään megahittejä eikä kukaan vaadi rahoja takaisin, vaikka ei soitettaisi Takatalvea tai Kasvot kohti itää. Paula Koivuniemellä on varmaan vähän haastavampaa, jos Aikuista naista ei kuulla.
– Täytyy painottaa, että meidän live- ja levymoodi on ihan erilainen. Kun tehdään albumia, ollaan sataprosenttisia taiteilijoita eikä välitetä kenestäkään ulkopuolisesta yhtään mitään. Mitä sieluista pulppuaa ja sensuroimattomista kanavista nousee, se laitetaan levylle. Kun taas tehdään keikkoja, ollaan enemmän viihdyttäjämoodissa. Pitää myöntää, että jonkun Seitsemän sinetin takana -singlen b-puolen raitaa olisi aika vaikea lähteä esittämään loppuunmyydyn Tavastian yleisölle. Live on aina selkeä viihdepaukku, eikä siellä kannata tavoitella liiallista erikoisuutta.
Marko: – Bändin muut jätkät ovat ehdottomasti parempia ja taitavampia viihdyttäjiä, sillä minä voisin ulkoiluttaa muurahaiskarhua [laulaja viittaa Salvador Daliin, jolla oli tapana kävelyttää muurahaiskarhuaan New Yorkin kaduilla] siellä estradillakin. Hah hah!
– Tykkään olla sisäänpäin kääntynyt, tinkimätön ja vähän välinpitämätönkin. Jos saisin valita, myös lava olisi ikään kuin minun olohuoneeni ja jengi joutuisi aina vierestä ihmettelemään, että mitähän hemmettiä se tällä kerralla puuhailee. Älkääkä käsittäkö täysin väärin: totta kai jengin viihdyttäminen kuuluu olennaisena osana tähän juttuun, mutta se ei silti ole se alue, jolla kokisin olevani omimmillani.
– Ajattelen niin, että taiteen tehtävä ei ole viihdyttää vaan aiheuttaa tuntemuksia. Ne tunteet voivat olla mukavia tai vaivaannuttavia, surullisia tai iloisia, mutta ei niiden äärellä tarvitse aina viihtyä. Haluan ehdottomasti säilyttää täydellisen vapauden tehdä taidetta omista lähtökohdistani. ”Kaikki eivät voi kaivaa ojaa tai myydä leipää, jonkun täytyy ulkoiluttaa myös muurahaiskarhua” on minulle humoristinen, mutta merkityksellinen sanonta, jolla puolustan taiteilijan vapautta olla riippumaton… no, vähän kaikesta. Niin, ei kai sitä muurahaiskarhun ulkoiluttamista yleisesti ottaen nähdä kovin tärkeänä toimena, mutta taiteilijalle se voi olla juuri sitä!
Julkaistu Infernossa 2/2020.