”Pyörätuolipotilaana eläminen on minulle täysin normaali asia, ja henki pihisee minussa edelleen vahvasti – toisin kuin vaikkapa ystävissäni Cliff Burtonissa tai Chuck Schuldinerissä” – haastattelussa Possessedin Jeff Becerra

Possessedin apokalyptiset liekit syttyivät ahnaasti ja paloivat hohkaten 1980-luvun puolivälin tuntumassa. Kuumuus oli niin kova, että sanfranciscolaispioneeri vaipui kadotukseen vain kahden pitkäsoiton ja yhden minialbumin jälkeen. Kukaan tuskin olisi osannut ennustaa, että yhtye julkaisee seuraavan levynsä vuonna 2019.

Kuva: Hannah Verbeuren

”I almost died on that day. But don’t worry my Finnish metal brother, I love your country!”

Turkanen sentään. Joskus haastattelu on alkanut vähemmänkin dramaattisissa merkeissä. San Franciscoon johtavan rätisevän puhelinlangan toisessa päässä on Possessed-laulaja Jeff Becerra, joka on juuri kertonut aikamoisen tarinan yhdentoista vuoden takaa. Ja se tarina liittyy vahvasti Suomeen.

1980-luvun puolivälissä yllekirjoittaneenkin tajuntaa klassisella Seven Churches -debyytillään laajentanut Possessed esiintyi Oulun Jalometalli-tapahtuman elokuun hämärtyvässä illassa vuonna 2008. Suurelle osalle festivaaliyleisöstä amerikkalaisen death metal -legendan konsertti oli unohtumaton elämys. 

Se oli sitä erityisesti sen vuoksi, että koko tilanne tuntui niin epätodelliselta. Kun isänsä betonifirmassa työskennellyttä Jeff Becerraa ammuttiin väkivaltaisen ryöstön yhteydessä kaksi kertaa vuonna 1989 ja luodit tuomitsivat muusikon pyörätuoliin koko loppuelämäksi, aika harva taisi vakavissaan pohtia mahdollisuutta, että Possessed kiipeäisi vielä jonain päivänä esiintymislavoille.

Mutta siellä, Club Teatrian pihalle pystytetyllä estradilla, he kuitenkin olivat: keltaisen Ben Becerra Concrete -firmapaidan päälleen kiskonut, ympäri lavaa innolla rullannut Possessed-solisti sekä häntä tuohon aikaan säestänyt nelihenkinen yhtye, joka koostui losangelesilaisen Sadistic Intentin mustaan nahkaan verhoutuneista muusikoista. 

Kun Seven Churchesin sekopäisen raivokas The Exorcist -avausraita kajahti päälavan PA-systeemistä, liian kovia elämässään kokemaan joutuneen Jeff Becerran leveään hymyyn oli äärimmäisen helppo samastua. Tuskinpa Becerrakaan uskalsi haaveilla esiintymisistä Suomessa – tai missään muuallakaan – yhdeksäntoista vuotta aikaisemmin toipuessaan lähes kuolettavien luotien iskuista amerikkalaisessa sairaalassa.

Onneksi maailma on joskus ihmeellisen hieno paikka, ja Jalometallissa omaa käsivarttaan varmuuden vuoksi nipistellessään saattoi kuin saattoikin todeta, että lavalla on – perkele sentään – Possessed!

Sitä taas ei Oulun-konsertin aikana tiennyt kukaan, että Jalometalli oli jäädä Jeff Becerran viimeiseksi esiintymiseksi.

– Olin tehnyt älyttömän määrän töitä – toisin sanoen istunut liikaa – juuri ennen tuota reilun kymmenen vuoden takaista Euroopan-kiertuetta. Kuuden- tai jopa seitsemänkymmenen työtunnin viikot kostautuivat karusti, sillä rundin aikana minulle kehittyi muun muassa luutulehdus, Becerra kertoo.

– Muistan rullailleeni oululaisen yleisön joukossa, sillä halusin ehdottomasti tavata suomalaisia faneja. Samaan aikaan tunsin kehossani kasvavaa kipua ja yritin turruttaa tuskaa alkoholilla. Monet minut tuolloin tavanneet varmasti muistavat, että olin lopulta melkoisessa laitamyötäisessä.

Esiintymistä seuranneina tunteina laulajan tilanne muuttui vakavaksi, jopa henkeä uhkaavaksi.

– Sain verenmyrkytyksen ja tilani huononi nopeasti. Minut kiidätettiin ensin helsinkiläiseen sairaalaan, josta matka jatkui Pariisin kautta Yhdysvaltoihin. Lopulta jouduin viettämään erinäisten syiden takia yhdeksän kuukautta vuodepotilaana ja kuihduin tuona aikana melkein olemattomiin. En ole mikään ihan pieni kaveri, mutta taisin surkeimmillaan painaa reilusti alle viisikymmentä kiloa. Herranen aika, 15-vuotias tyttäreni painaa enemmän kuin minä kymmenen vuotta sitten, Becerra puuskahtaa.

– Mutta lopulta nousin siitäkin suosta, kuten minulla tuntuu olevan tapana!

Jeff Becerra Oulun Jalometallissa 2008. Kuva: Timo Isoaho

Rankemmin kuin muut

Palataanpa sitten muutamien vuosikymmenten taakse, 1970-luvun lopulle ja 1980-luvun ensimmäisiin hetkiin. Sinne asti on mentävä, mikäli haluaa ymmärtää death metalin ensimmäisen soihdunkantajan Possessedin syntyhetkiä San Franciscon maineikkaan metallihautomon ytimessä.

– Innostuin punkista, hardcoresta ja Motörheadista hyvin varhaisessa iässä. Samalla aloin soittaa kitaraa ja bassoa, vuonna 1968 syntynyt Becerra aloittaa. 

– Motörhead ei tarjonnut pelkästään mahtavaa musiikkia, vaan yhtye tuntui elävän koko lailla omassa todellisuudessaan. Esimerkiksi Ace of Spades -albumin kansi oli mahtava, sillä se huokui lainsuojatonta asennetta ja Motörheadin jätkät näyttivät oikeasti siltä, ettei heille ryppyillä – ja tottahan se olikin. Hah hah!

– Yhtyeen kippari Lemmy Kilmister oli totaalinen oman tiensä kulkija, ja hän on ollut niistä ajoista asti suurin esikuvani.

Samoihin aikoihin, vasta vähän yli kymmenvuotiaana (!), Jeff Becerra liittyi Blizzard-yhtyeeseen. Blizzard soitti Judas Priestistä ja muista uusista brittinimistä vaikuttunutta heavy metalia, ja ryhmässä vaikutti myös tuleva Possessed-kitaristi Larry LaLonde.

– Paikallinen yhtye nimeltä Exodus alkoi nostaa tuolloin rumaa päätään, ja heidän alati rankemmat uudet biisinsä tekivät vahvan vaikutuksen. Tunsin myös Exodusin kitaristin, minua hieman vanhemman Kirk Hammettin, sillä hän asui naapurustossa, Becerra kertoo.

– Kun Venomin debyytti Welcome to Hell saapui keskuuteemme loppuvuodesta 1981, sen vaikutus oli pommin kaltainen. Halusin palavasti perustaa yhtyeen, joka soittaa rankemmin kuin mikään toinen bändi maan päällä.

Becerra ja LaLonde lyöttäytyivät pian yhteen koulukavereidensa Mike Torraon (kitara) ja Mike Susin (rummut) kanssa. Vuosi 1982 oli juuri vaihtumassa seuraavaksi, ja Possessedin syntysanat oli lausuttu.

– Aloimme treenata omaa materiaalia, jota olikin jo ainakin parin vuoden ajalta. Muistan rustanneeni esimerkiksi osan Burning in Hell -kappaleen sanoituksista vuonna 1979 – siis yksitoistavuotiaana Black Sabbathista ja kauhuelokuvista vaikuttuneena poikasena, Becerra nauraa.

– Death Metal -kappaleen tekstin taas kirjoitin 15-vuotiaana – siis 1983 – tylsän matematiikan oppitunnin aikana. Venom oli jo julkaissut Black Metalin, ja tajusin Possessedin tarvitsevan jonkin yhtä tyhjentävän määritelmän, sillä emme missään nimessä halunneet olla taas yksi uusi thrashbändi. ”Death metal” kuulosti tarpeeksi rankalta ja vaaralliselta, ja musiikkityylimme oli saanut nimen.

Possessedin esiinmarssin ajoitus oli loistava, sillä San Franciscon metalliympyröissä alkoi tapahtua hurjia asioita vuoden 1982 tietämillä. Thrashpioneeri Exodus oli jo ehtinyt julkaista ensimmäisen demonsa, ja James Hetfield ja Lars Ulrich olivat juuri raahanneet Metallican luut Los Angelesista muutamaa sataa kilometriä pohjoisemmaksi.

– Kaupungin musiikillinen ilmapiiri oli tuolloin raikas ja innovatiivinen. Rakastin päivä päivältä kasvanutta raskaan musiikin skeneä sekä fanien ja bändien tiivistä yhteishenkeä. Lähes kaikkien Ruthie’s Inn -klubin metalli-iltoihin osallistuneiden elämänasenne ja -ideologia tuntui tuolloin olevan samanlainen: ”Me vastaan muu maailma.”

Los Angelesin maine ei puolestaan ollut korkealla.

– Vaikka olimme vasta pikkupoikia, enkelten kaupunki oli silmissämme täynnä Mötley Crüen, Poisonin ja Rattin kaltaisia meikkipellejä. Halusimme näyttää kaikille, tai ainakin toisillemme, ettei Los Angelesin poseeraajilla ole mitään tekemistä aidon metallin kanssa. 

– Muistankin elävästi erään kerran, kun Exodusin kitaristi Gary Holt alkoi hehkuttaa, että minun täytyy tulla perjantaina katsomaan yhden losangelesilaisen yhtyeen keikkaa. Kummastelin kovasti, miksi Holt ylistää losilaista bändiä, sillä nehän ovat järjestään silkkaa paskaa. Menin kuitenkin silkasta mielenkiinnosta paikan päälle, eikä päätöstä tarvinnut juurikaan katua. Kyseessä oli Slayerin ensimmäinen keikka San Franciscossa.

Pian Possessed nauhoitti ensimmäisen demonsa. Vuonna 1984 ilmestyneen, ”noin kymmenessä tunnissa” äänitetyn kasetin nimi oli tietenkin Death Metal.

– Tämän päivän metalliskenestä löytyy loputon määrä toinen toistaan rankempia yhtyeitä. 80-luvun alkupuolella tilanne oli täysin toisenlainen, ja debyyttidemomme aikoihin Possessedia rankempaa bändiä ei ollut olemassakaan!

Surun murtama

Death Metal -demo ja Metal Massacre VI -kokoelmalla julkaistu Swing of the Axe -kappale kiinnittivät Combat Recordsin huomion, ja kohta Possessed allekirjoittikin levytyssopimuksen yhtiön kanssa.

– Diili oikean levylafkan kanssa… Se tuntui ihan uskomattomalta! Pistimme hihat heilumaan saman tien ja purkitimme Seven Churchesin jo keväällä 1985. Koska olimme Larryn kanssa 16–17-vuotiaita koululaisia, meidän piti varata studiosessio pääsiäisloman ajaksi, Becerra hymähtää.

– Vaikka olimme kokemattomia noviiseja, olimme sentään treenanneet ahkerasti ennen nauhoituksia. Larryn piti silti purkittaa lähes kaikki albumin rytmikitarat, sillä Miken soitto ei kuulostanut tarpeeksi tiukalta. Hän keskittyikin lähinnä kitarasooloihin.

– Meillä oli sikäli onnea, että Combat oli kiinnittänyt studioteknikoksi Randy Burnsin. Vielä Seven Churchesin aikoihin hän oli varsin nimetön kaveri, mutta tulevina vuosia hän työskenteli ahkerasti muun muassa Megadethin, Kreatorin ja Dark Angelin kanssa.

Seven Churches iskeytyi markkinoille syksyllä 1985. Albumin vastaanotto oli odotetun kaltainen – toisin sanoen hyvin ristiriitainen. 

– Varhaisen Possessedin diggarit olivat todella kiihkomielisiä ja rakastivat levyä sydämensä pohjasta. Muistan joidenkin fanien tulleen kiittämään melkein kyyneleet silmissä, että viimeinkin joku yhtye soittaa tarpeeksi raskaasti ja nopeasti, Becerra nauraa.

– 99,9 prosenttia ihmisistä oli toista maata, eivätkä he ymmärtäneet Possessedin metelöintiä ollenkaan. Jotkut nauroivat meille päin naamaa ja puistelivat päätään, että mitä helvetin pelleilyä tämä on. Toisaalta okkultististen ja satanististen teemojen kanssa flirttaillut Seven Churches herätti monissa suoranaista pelkoa, ja useat fanit kertoivatkin, että heitä on varoitettu Possessedistä vakavasti. Että levyn kuuntelijat saattavat tulla hulluiksi ja muuta roskaa. Lopulta kävi myös niin, että monet isot kauppaketjut yksinkertaisesti kieltäytyivät ottamassa ”liian vaarallista levyä” valikoimiinsa.

– Samalla meidän – tai ainakin minun – tavoitteemme toteutui. Seven Churches todellakin oli sen ajan raskainta ja ilkeintä musiikkia. 

Kun Becerraa pyytää muistelemaan 80-luvun puolivälin merkittäviä Possessed-keikkoja, pari tapausta nousee ylitse muiden.

– Pian Seven Churchesin ilmestymisen jälkeen esiinnyimme World War III -festivaalilla Montrealissa. Paikalla oli noin seitsemäntuhatta fania, ja kattaukseen kuuluivat myös Celtic Frost, Destruction, Nasty Savage ja Voivod. Se oli uskomattoman hieno tapahtuma.

– Erään toisen kerran soitimme San Franciscon Kabuki-teatterissa Slayerin ja Venomin kanssa, ja muistan istuneeni oman keikkamme jälkeen Cliff Burtonin seurassa paikan yläparvella. Siellä me käryttelimme paksuja jointteja ja seurasimme Venomin esiintymistä… Aivan huikea iltama!

Vuoden päivät debyytin jälkeen ilmestynyt Beyond the Gates -kakkoslevy ja alkukesällä 1987 julkaistu The Eyes of Horror -minialbumi eivät saaneet enää yhtä kiihkeää vastaanottoa, suuntaan tai toiseen.

– Carl Canedy tuotti Beyond the Gatesin, kun taas Larryn kitaraopettaja Joe Satriani tuli yhteistyökumppaniksemme The Eyes of Horror -sessioihin. Nämä julkaisut olivat thrashvaikutteisempia, ja osa faneista pettyi tekemisiimme – tuttu tarina jokaiselle metalliyhtyeelle, jonka soundi muuttuu piirunkin verran. Hah hah!

Mitä The Eyes of Horrorin jälkeen tapahtui? Possessed tuntui katoavan metallikartalta kuin maan nielemänä.

– Muiden jäsenten mielenkiinto Possessediä kohtaan yksinkertaisesti lopahti, Becerra puuskahtaa.

– Death metalin soittaminen ei koskaan ollut Larrylle sydämenasia, ja hän siirtyi Blind Illusion -yhtyeen kautta Primusin riveihin. Molemmat Miket taas ilmoittivat haluavansa elää ”normaalia elämää” – perustaa perheen, käydä tavallisissa töissä ja niin edelleen.

Miltä sinusta silloin tuntui? Possessed oli kuitenkin ehtinyt saavuttaa hyvän asemapaikan ja yhtäkkiä kaikki oli ohi.

– En ole puhunut tästä julkisesti kovin usein, mutta… No, olin täysin surun murtama. Olin todella, todella pettynyt yhtyetovereideni ratkaisuun. Ymmärsin toisaalta senkin, että jokaisella on oma polku kuljettavana, eikä death metalin soittaminen ollut 80-luvulla varsinaisesti mikään ”rationaalisen ihmisen” valinta. Rahaa ei tullut juuri mistään, mutta bändihommissa riitti tekemistä aamusta iltaan.

– Minä taas soitin death metalia vain yhden syyn takia – rakastin sitä. Harmi vain, ettei minulla ollut enää soittokavereita.

Omissa oloissa

Kaksi vuotta myöhemmin Possessedin hajoaminen oli muusikon ongelmista pienin – tai ainakin pienimmästä päästä. Eräänä päivänä kävi nimittäin niin, että Becerra päätti poiketa työpäivän päätteeksi ruokakaupassa ja joutui samalla huuruisten huumeveikkojen summittaisen ryöstöyrityksen kohteeksi.

– Minun olisi tietenkin pitänyt luovuttaa taskussani olleet rahat suosiolla, mutta jostakin syystä päätin katsoa ”jumalauta, minähän en näitä tyyppejä kumartele” -kortin… Ne höyrypäät ampuivat minua kahdesti, ja toinen luoti osui sen verran ikävään kohtaan, etten ole kyennyt nousemaan jaloilleni enää sen jälkeen. Huonomminkin olisi tosin voinut käydä, sillä ryöstäjän ase jumiutui juuri sillä hetkellä, kun hän yritti tappaa minut, Becerra muistelee.

– Olen päässyt tapauksen yli jo aikoja sitten, enkä viitsi enää voivotella tai jossitella. Olin ampumavälikohtauksen aikoihin vähän yli parikymppinen, ja nyt olen täyttänyt jo viisikymmentä. Pyörätuolipotilaana eläminen on siis minulle täysin normaali asia, ja henki pihisee minussa edelleen vahvasti – toisin kuin vaikkapa ystävissäni Cliff Burtonissa tai Chuck Schuldinerissä.

1990-luvun ensimmäiset vuodet eivät kuitenkaan olleet helppoja.

– Kun halvaannuin, asian käsitteleminen oli todella raskasta. Että perkele sentään, pari vuotta sitten elin unelmaani maailmaa kiertävänä rockmuusikkona ja nyt tilanne on synkkääkin synkempi. Minusta tuntui pitkään, että olen täydellisen hyödytön paskiainen, josta on koko muulle maailmalle pelkkää haittaa, Becerra kuvailee. 

– Ampumisen jälkeinen toipumisjakso oli pitkä. Kun pääsin lopulta sairaalasta, huomasin hämmästyksekseni etteivät vanhat ystäväni halunneet enää olla tekemisissä kanssasi… Vietinkin 90-luvun alkupuolen pitkälti omissa oloissani, ryyppäsin aivan liikaa ja käytin kaikenlaisia aineita. En halunnut kuolla tietoisesti, mutta käytökseni oli hyvin itsetuhoista. En voinut sille mitään – minulla oli yksinkertaisesti niin surkea fiilis, etten pystynyt olemaan selvin päin. 

Vuosikymmenen puolivälin tietämillä Becerra otti itseään niskasta kiinni.

– Aloin tiedostaa yhä selvemmin, että käytökseni johtaa vain yhteen asiaan: ennenaikaiseen kuolemaan. Päätin muuttaa elämäntapani ja onnistuin kuin onnistuinkin nousemaan suosta. Sain myös opiskelupaikan ja suoritin lopulta parikin loppututkintoa. Sitten pääsin työskentelemään sairaanhoitoalalle ja toimin myös osan ajasta eräänlaisena luottamusmiehenä. Kukaan ei saanut potkuja pestini aikana – ei se tietysti pelkästään minun ansiotani ollut, mutta ilmeisesti onnistuin vetämään muutamasta oikeasta narusta, Becerra naurahtaa.

– Tällainen työ oli minulle hyvin tyypillistä, sillä olen aina mieluummin antanut kuin ottanut. Tulen hyvälle tuulelle, kun kykenen auttamaan muita jollakin tavalla. Sama juttu bändin suhteen: olen aina tavattoman otettu, kun ihmiset tulevat kiittämään, miten valtavasti iloa Possessed on heille tuottanut.

Vuosituhannen vaihteen tienoilla tapahtui taas isoja asioita: Becerra perusti perheen.

– Menin naimisiin. Sain puolisoni kanssa kaksi mahtavaa lasta, ja suureksi ilokseni olen saanut huomata, että heistä on varttunut vuosien varrella fiksuja tyyppejä. Vaimoni kanssa asiat eivät menneet ihan niin hyvin, sillä päädyimme eroamaan.

Muusikko vaikenee hetkeksi. Sitten hän jatkaa.

– Syvä rakkauteni death metalia kohtaan ei ole koskaan laimentunut. Kaikista muista elämässäni tapahtuneista hyvistä asioista huolimatta minut piti pahimpina aikoina tervejärkisenä – ja elävien kirjoissa – haave siitä, että Possessed voisi vielä jonakin päivänä aktivoitua. Olenkin toisinaan jäänyt miettimään, että kykenevätköhän ihmiset arvailemaan edes etäisesti, miten valtavan paljon tämä yhtye merkitsee minulle.

– Vaikka Possessed oli telakalla vuosikausia, mietin yhtyettä päivittäin. Uuden vuosituhannen edetessä aloin tiedostaa yhä paremmin, ettei Possessedin ote minusta tule koskaan kirpoamaan. Silloin tajusin, mitä minun kuuluu tehdä. Minun täytyy sulattaa syväjää Possessedin ympäriltä ja herättää peto taas henkiin. 

Sanoinkuvaamaton fiilis

”Dear Metalheads! Here comes another surprise for this years W:O:A billing: Possessed will perform their reunion show at the W:O:A 2007!”

Wacken Open Air -festivaalin sivulle huhtikuussa 2007 lisätty tiedonanto pääsi yllättämään. Possessed Wackeniin? Siis bändi, josta ei ole kuultu pihaustakaan iäisyyksiin? Bändi, jonka kantava voima istuu pyörätuolissa, ja jonka muut originaalijäsenet menettivät kiinnostuksensa metallin soittamiseen jo vuosikymmeniä sitten? Kyllä vain.

– Mietin hyvän aikaa, kenen kanssa toteutan Possessedin paluun, sillä alkuperäiset muusikot olivat poissa laskuista, Becerra toteaa.

– Vuonna 2004 ilmestyi The Seven Gates of Horror – A Tribute to Possessed -albumi, jonka avausraidaksi oli valikoitunut Sadistic Intentin versio The Exorcististä. Ennen nauhoituksia yhtyeen herrat kysäisivät minulta, haluaisinko hoitaa kappaleen lauluosuudet. Lupauduin innolla mukaan. Myöhemmin sain idean, että ehkäpä Sadistic Intentin jäseniä kiinnostaisi soittaa Possessediä vähän enemmänkin – siis tehdä keikkoja kanssani. Se oli siinä: bändi palasi aktiiviseksi askel askeleelta.

Millainen kokemus Wacken Open Air oli?

– Se oli ylivoimaisesti suurin keikka, jonka Possessed oli koskaan soittanut, ja olinkin ennen esiintymistä äärimmäisen hermostunut. Pohdin myös ihmisten vastaanottoa: länsimaathan ovat tunnetusti ”kauniiden ja rohkeiden” yhteiskuntia, eikä vammaisiin tai muuten vain heikompiin suhtauduta useinkaan kovin lämpimästi. Mietin siis ennen keikkaa, toki aivan turhaan, miten festivaalivieraat mahtavat ottaa Possessedin vastaan. Miten he suhtautuvat pitkältä tauolta paluun estradille tekevään death metal -bändiin, jonka keulakuva ei ehkä täytäkään kaikkia… odotuksia.

Kun Possessed lopulta nousi tuhansien ja taas tuhansien Wackenin-kävijöiden eteen, Becerran suupielet kääntyivät iloiseen virnistykseen. Metalliyleisö ei ollut unohtanut Possessediä – ei tietenkään.

– Kun rullasin lavalle, fiilikseni oli sanoinkuvaamaton. Olin taas oikealla paikalla, hyvin pitkästä aikaa, laulaja naurahtaa.

– En ollut keikan jälkeen tyytyväinen omaan suoritukseeni, mutta en antanut sen pilata hienoa tunnelmaa. Wacken Open Air 2007 saattoi olla elämäni paras kokemus musiikin saralla, sillä viimeistään tuona päivänä tajusin kristallinkirkkaasti, että Possessed tulee näyttelemään merkittävää osaa elämässäni viimeiseen hengenvetoon asti.

Kuva: Hannah Verbeuren

Ottakaa tai jättäkää

Wackenin-konsertin jälkeen Possessed on noussut lavoille kymmeniä kertoja niin eteläisessä ja pohjoisessa Amerikassa, Euroopassa kuin Aasiassakin. Bändin kokoonpano on samalla kokenut lähes täydellisen remontin, sillä kymmenen vuoden takaisesta nelikosta on mukana vain rumpali Emilio Marquez.

– Kun Possessed jatkoi keikkailua ja aloin miettiä myös uutta materiaalia, halusin kasata oikean bändin. Rakastan Sadistic Intentin herroja ja he auttoivat minua valtavasti, mutta ”Jeff Becerra with Sadistic Intent” -mallin Possessed ei lopulta tuntunut oikealta ratkaisulta. Ja jos olen sataprosenttisen rehellinen, en myöskään ollut täysin tyytyväinen soiton tiukkuuteen. 

Becerran ja Marquesin lisäksi tämän päivän Possessedissä vaikuttavat kitaristit Daniel Gonzalez ja Claudeous Creamer sekä basisti Robert Cardenas. Laulajan ylisanoista ei ole tulla loppua, kun hän kuvailee yhtyeen nykyistä kokoonpanoa. 

– Tällä hetkellä bändin asiat ovat paremmin kuin koskaan aikaisemmin Possessedin historiassa. Ja usko huviksesi: minä todella osaan arvostaa tätä tilannetta, Becerra puuskahtaa. 

– Yhtyeen jätkät ovat yksinkertaisesti mahtavia soittajia. Lisäksi me olemme kuin veriveljiä, joilla on sama päämäärä. Samaa ei todellakaan voinut sanoa Possessedin 80-luvun kokoonpanosta. 

Veriveljien ensimmäinen yhteinen hengentuote on nyt valmis: Revelations of Oblivion -pitkäsoitto ilmestyy 10. toukokuuta. 

– Tiedätkö, mikä tekee minut kaikkein iloisimmaksi? Se, että fanit saavat viimeinkin tuoretta kuultavaa. Olen saanut vuosikymmenten aikana tuhansia ja taas tuhansia yhteydenottoja, joissa on toivottu Possessediltä uutta musiikkia, ja viimeinkin – viimeinkin! – heidän toiveisiinsa vastataan, Becerra ilakoi. 

– Tämä on ehkä itsestään selvää, mutta metallidiggarit ovat aivan oma rotunsa. Hemmetti soikoon, Possessed oli poissa parrasvaloista mielettömän pitkän ajan, mutta fanit eivät ole koskaan unohtaneet… Tämän tosiasian tiedostaminen merkitsee minulle aivan suunnattoman paljon. 

Possessedin uudesta materiaalista on kuulunut epämääräisiä huhuja jo vuosien ajan. Kuinka kauan olette työskennelleet Revelations of Oblivionin parissa? 

– Jaa-a, hyvä kysymys! Osa riffeistä ja sanoituksista on hyvinkin vanhoja, mutta suurin osa materiaalista on kirjoitettu 2010-luvulla. Ideana oli tietenkin soundata Possessediltä, mutta samalla tahdoimme tuoda bändin 2020-luvun porteille. Emme missään nimessä halunneet lähteä tavoittelemaan tai kopioimaan 80-luvun tunnelmia, vaikka esimerkiksi kireät rototomit kuuluvatkin edelleen repertuaariimme. Tietenkin ne kuuluvat – eihän esimerkiksi Death Metal -kappaletta voi soittaa ilman niitä, Becerra muistuttaa. 

– Kuten sanoin, Seven Churches oli aikoinaan rankkuudessa omalla taajuudellaan. Menneinä vuosikymmeninä death metal on tietenkin muuttanut muotonsa täydellisesti, ja nykyään skene on täynnä toinen toistaan karskimpia, tylympiä ja teknisempiä yhtyeitä. Olisi ollut täysin tuhoon tuomittua lähteä kilpailemaan näiden ryhmien kanssa vaikkapa soiton nopeudessa. Teimme 80-luvulla omaa juttua, ja teemme sitä yhä. Ottakaa tai jättäkää! 

Uusi Lucifer 

Kun metallilegenda julkaisee ensimmäisen pitkäsoittonsa vuosikymmeniin, paineiden olemassaoloa ei voi kiistää. Tai tietenkin voi, mutta silloin vastaaja ei ole rehellinen. Jeff Becerra sanoo kääntäneensä hartaat odotukset positiiviseksi energiaksi. 

– Emme jättäneet Revelations of Oblivionin kirjoitus- ja nauhoitusvaiheessa yhtään kiveä kääntämättä. Sen takia levytysprosessi kesti niin älyttömän kauan, laulaja sanoo. 

– Kerroin aikaisemmin Lemmyn olevan suurin esikuvani. Kun hän menehtyi joulukuussa 2015, olimme studiossa tekemässä erästä sessiota. Muistan ajankohdan erityisesti sen vuoksi, että päätin tuolloin sisällyttää laulusuorituksiini muutamia kumarruksia herra Kilmisterin suuntaan. 

Otetaanpa seuraavaksi kiinni juuri laulusuorituksesta. 

– Istuviltaan laulaminen on toki hieman erilaista, minun täytyy esimerkiksi kumartua eteenpäin, että saan haukattua tarpeellisen määrän happea. Muuten laulutekniikkani on pitkälti samanlainen kuin 80-luvulla. 

– Revelations of Oblivionin nauhoitusvaiheessa kiinnitin erityistä huomiota artikulaation selkeyteen ja tulkinnan dynamiikkaan. En todellakaan edusta sitä koulukuntaa, jonka mielestä death metalissa ei edes tarvita sanoja… Päinvastoin! Tekstit ovat minulle hyvin tärkeitä, erityisesti nykyään. 

Venomista vaikutteita saaneiden varhaisten Possessed-lyriikoiden saatanaa ja kuolemaa henkivät teemat kokivat muutoksia jo Beyond the Gatesin ja The Eyes of Horrorin aikoihin. Revelations of Oblivionin sanoitukset taas pohtivat uskontojen asemaa nykymaailmassa, ja tekstit vilisevät niin ilmestyskirjan petoja kuin monenlaisia jumalia. 

– Revelations of Oblivion on löyhästi apokalyptinen teemalevy, jonka kappaleet miettivät erityisesti sitä, millainen paikka maapallo olisi ilman uskontoja. Olisiko maailma kaaoksessa vai olisivatko asiat helvetin paljon paremmin. Millaisia ihmisiä olisivat ne typerät laumasielut, jotka tekevät tänä päivänä helvetillisiä asioita ”jumalan nimissä”. 

– Rivienväleissä viitataan myös moderneihin aikoihin ja teknologian nopeaan kehitykseen. Monikansalliset yhtiöt keräävät varomattomista ihmisistä internetin avulla loputonta tietopankkia, jonka avulla ne kykenevät ohjaamaan tarkasti suurten massojen kulutustottumuksia. Mitä tehokkaampia teknisiä apuvälineitä keksitään, sitä vähemmän ihmiset tuntuvat ajattelevan omilla aivoillaan ja sitä tiukemmassa talutusnuorassa he ovat. Teknologia todellakin on uusi Lucifer! 

Lauseen päätteeksi Becerra räjähtää nauramaan. 

– Arvaapa kaksi kertaa, omistanko minä älypuhelinta. 

Revelations of Oblivionin yksityiskohtainen kansikuva liittyy kiinteästi kappaleiden teemoihin. 

– Muun muassa Ghostin kanssa työskennellyt puolalainen Zbigniew Bielak on todella hieno taiteilija. Tahdoin hänen valmistelevan levyn ulkoasun, mutta aikataulut olivat totaalisen tukossa, Becerra kertoo. 

– En kuitenkaan halunnut luopua ajatuksesta, ja lopulta jouduimme siirtämään albumin julkaisua eteenpäin – taas kerran –, sillä kansitaiteen valmisteleminen otti aikansa. Mutta ei se mitään, sillä levy näyttää juuri niin hienolta kuin etukäteen toivoinkin. 

Millaisia ohjeita annoit Bielakille? 

– Halusin kanteen goottityylisen satanistisen kirkon. Se on suora viittaus menneisiin, sillä Seven Churchesin alkuperäisen kannen piti olla hieman Revelations of Oblivionin tyylinen. Uusi albumi on… Possessedin ”Kahdeksas kirkko”. Hah hah! 

– Tuskin maltan odottaa, että fanit pääsevät tutkimaan vinyylin kansikuvaa lähietäisyydeltä ja tarkastelemaan samalla biisien sanoituksia. Revelations of Oblivionilla kaikki liittyy kaikkeen, ja olen varma, että albumin palapelin kasaaminen tulee olemaan kiinnostavaa. 

Kaaosta unohtamatta 

Revelations of Oblivionin soundimaailma on tuotu luonnollisesti tälle vuosituhannelle, mutta albumi ei onneksi – tai tietenkään – kuulosta taas yhdeltä tasapäiseltä metallilevytykseltä tuhansien muiden joukossa. Tuoreen albumin äänimaailmasta löytyy vanhalle Possessedille ominaista vaaran ja sekopäisyyden tuntua. 

– Äänitimme kaikki instrumentit ja lauluosuudet analogisesti, mutta viimeistelytyössä käytimme myös Pro Toolsia. Pitkälti analoginen työskentelytapa teki albumin soundista mahtavan raivokkaan, Becerra kertoo. 

– Elämäni ei ole aina ollut helppoa, ja halusin tämän kuuluvan läpi levyltä, tavalla tai toisella. Tahdoin albumin soundaavan kontrolloidulta, kaaosta kuitenkaan unohtamatta. 

Miten Possessed päätyi yhteistyöhön miksaaja Peter Tägtgrenin kanssa? 

– Näppäilin taannoin hakukoneeseen sanat ”top 10 death metal producers”, ja Peterin nimi löytyi kaikilta eteen pompanneilta listoilta. Sitten kuuntelin muun muassa Hypocrisyn, Immortalin, Amon Amarthin ja Graven levyjä, ja innostuin Tägtgrenin vanhaa liittoa kunnioittavan luonnollisesta lähestymistavasta. 

– Sitten keskustelin aiheesta sekä bändin että Nuclear Blast Recordsin kanssa, ja kaikki pitivät ajatuksesta. Peter oli selvä valinta viimeistään tapaamisemme jälkeen, sillä hän osoittautui mainioksi seuramieheksi ja kivenkovaksi ammattilaiseksi. 

Revelations of Oblivionin ensimmäinen singlelohkaisu No More Room in Hell saapui kuultavaksi maaliskuun puolivälissä. Kappale on saanut varsin innostuneen vastaanoton, ja monet kommentit ovat näyttäneet tällaisilta: ”Seven Churches is one of the best albums ever made. Still I did not expect the new stuff to sound this good!” 

– Näytekappaleen valinta oli tietenkin erittäin haastavaa. Ensimmäinen albumi yli kolmeenkymmeneen vuoteen, ja sieltä pitäisi nostaa esiin jotakin… No, päädyin No More Room in Helliin, sillä biisistä löytyvät uuden Possessedin kaikki tärkeimmät elementit. 

– Karkean arvioni mukaan 95 prosenttia palautteesta on ollut kiittävää. Toki mukaan mahtuu soraääniäkin, mutta se kuuluu pelin henkeen. ”Miksi ihmeessä romutat Possessedin legendaarisen maineen uudella levyllä?” -tyyppisten palautteiden laukojille minulla on vain yksi viesti: Seven Churches ei ole kadonnut mihinkään. Kuunnelkaa sitä niin paljon kuin haluatte! 

Miltä Possessedin tulevaisuus näyttää? 

– Meillä on kolmen levyn diili Nuclear Blastin kanssa, joten jatkoa seuraa. Seuraavan albumin materiaali on jo hahmottumassa, eikä sen ilmestymistä tarvitsee odottaa vuosikymmeniä, Becerra nauraa. 

– Teemme Revelations of Oblivioninin ilmestymisen jälkeen pitkän kiertueen, joka käynnistyy Euroopasta kesäkuussa. Rundaaminen on pyörätuolissa istuvalle kokonaisuudessaan aika raskasta, mutta kaikki vaikeudet unohtuvat estradilla. Hemmetti, en halua valittaa – minähän saan elää unelmaani!

Julkaistu Infernossa 4/2019.