Ruususen unilta takaisin rokkaamaan – yhteishaastattelussa pitkältä tauolta palanneet Agonizer ja Denigrate

Mikä melodista heviä englanniksi vetävä suomalaisnelikko nousi viime vuosi­kymmenellä rytinällä rokkikansan tietoi­suuteen vain painuakseen pian aina tähän talveen asti kestäneeseen horrokseen?

25.04.2016

Oliko se Pyhäsalmen kaivoksessa, kaikkien aikojen syvimmällä maapallon syövereissä vedetyn keikan ansiosta Guinnessin ennätystenkirjaan päätynyt Agonizer? Vaiko Menolippu Mombasaan -elokuvasta irrotetun hittisinkun levyttänyt ja sitä lähes samalla sekunnilla vimmaisesti katunut tuusulalainen Denigrate?
Nokkela kompakysymys! Kumpikin.

Agonizer (pääkuvassa) julkaisi kakkosalbuminsa Visions of the Blindin maaliskuun alussa, Denigrate taas ehti puskea oman Hollowpoint-levynsä pihalle jo viime vuoden lopulla.
Kummankin bändin kitaristi-biisintekijä on tahollaan tuotoksestaan hemmetin innoissaan. Ja miksi ei? Niissä on tiivistynyt vuosikymmenten työ, luomistuskat, pitkät ystävyyssuhteet jäsenten välillä sekä loputtomat tunnit studiossa ja omissa makuuhuoneissa soittimia ja niiden pelitaitoja hinkaten.

Luomistyön lähteenä pitkä historia ja uudet vapaudet

Osa tuoreiden albumien tavarasta on ehtinyt roikkua bändien takinliepeissä jo yli vuosikymmenen, debyyttialbumin sessioista lähtien. Osa biiseistä taas syntyi vasta, kun paluupäätös oli tosiasia. Vahva monipuolisuus onkin ensimmäinen piirre, joka jää kumpaakin levyä kuunnellessa toimittajan mieleen.

Agonizerin Jari-Pekka Perälä uskoo bändin materiaalin kannattelevan alusta loppuun. Vanhemmat ”povermetaljyystöt” antavat miehen mukaan pelkkää mielenkiintoista maustetta nykypäivän rouheammalle soundille. Lisäksi soittajille on kertynyt roima lisäannos taitoa ja rohkeutta, mikä kuuluu.

– Ekalla levyllä [Birth/The End, Spinefarm 2007] on vielä veetty huomattavasti enemmän mutkia suoriksi. Tällä levyllä on törkeen paljon enemmän riskejä. Aikasemmin on mietitty, että kuulostaako tää nyt joltakin, onks tää nyt ryöstöö, ja tälleen näin. Mutta nyt on henkilökohtasesti semmonen meininki, että ne on tribuutteja, jos joku kuulostaa joltakin. Totta kai se on mahdollista, kun on koko elämän kuunnellu jotain bändejä, eikä pyörää nyt ruveta keksiin uudelleen. Mutta ne on nyt enempi sellaisia fiilispohjaisia juttuja. Et miltä se musa siellä tuntuu.

Levy on kuulemma ”läjä tribuutteja oivallisille yhtyeille”. Inspistä on haettu niin Suomen Children of Bodomilta kuin jenkkiläisiltä kestoesikuvilta Panterasta Tooliin. Nykyään vaikutteet osataan kuitenkin suodattaa Agonizerin oman filtterin kautta. J-P kehaisee etenkin levyn tuotantoa: bändi kuulostaa nyt tasan omalta itseltään.

– Monet nykyajan levyt on pilattu sillä, että ne on editoitu liian täydellisiksi. Tällä levyllä on haettu enemmän livefiilistä, ja siellä on pitkiä ottoja eikä mitään konekiväärirumpuja. Se on onnistunut juttu tossa nauhotushommassa, että ei oo lähdetty tekeen liian kaunista. Koska sitä ei jaksa kukaan kuunnella, siihen puutuu äkkiä korvat.

Denigratenkin kohdalla tuotannolla oli suuri merkitys, sillä bändin biisintekijä Seppo Nummela myös äänitti ja miksasi levyn. Mies tuumaa, että vahvin ero Dismal Euphoria -debyyttiin (2003) on vapaus vetää aggressiivinen biisi tarvittaessa aidosti vihaiseksi. Kun nuoret pojat Warnerin tallissa halusivat soittaa aikoinaan enemmän ”naamaanlyöntii”, levy-yhtiön edustajan mielestä moinen ei tullut kuuloonkaan. Kakkoslevyllä bändi sai päättää suuntansa itse ja otti vapaudestaan kaiken ilon irti.

– Nyt siellä on sitä äksöniikin. Tietysti säveltäjänäkin paranee koko aika, ja se musa mitä kuulee ympärillään, kyllä se vaikuttaa. Varmaan oli vaan säveltäessä vähän semmonen vaihe, et on kuunnellut enemmän semmosta, missä on enemmän vaihdetta.

Seppo sanoo levyn vaikutteiden kumpuavan kuitenkin hyvin samoista teemoista kuin debyytilläkin. Tunnelmat kahlaavat ”melankolisuudessa ja surumielisyydessä”, ja lyriikat käsittelevät tutusti, laulaja Micko Helliä siteeraten, ”väkivallan ja kuoleman eri muotoja”.

– Siellä on Katatonia-henkisyyttä ja jopa Anathemaa. Mä oon myös kova Testament-fani, ollut aina, eli tykkään kun sooloissa tapahtuu. Ettei soiteta vaan kahta nuottia, vaan että ois tyylikkäitä ja hienoja sooloja. Varsinkin tällä tokalla levyllä on onnistuttu sooloissa äärettömän hyvin. Ne on biisilähtöisiä. Ei väkisin tungettuja irrallisia sooloja, vaan jos biisi vaati sellaisen, niin se tehtiin. Muuten ei.

Nälkäinen Agonizer ja  yllättävät  hidastetöyssyt uudella tiellä

Agonizer jäi aikoinaan tauolle olosuhteiden pakosta. Laulaja Pasi Kärkkäinen lähti bändistä, eivätkä kuviot muiden kanssa koskaan aivan natsanneet, lupaavista tuuraajaehdokkaista huolimatta. Sitten ”kaikennäköstä elämää tapahtu siinä välissä”, lapsista ja avioitumisista taloprojekteihin ja töihin.

Ensimmäistä kertaa bändi päätti kokeilla uutta yhteistyötä nelisen vuotta sitten. Päätöksen pohjalta vedettiin keikkojakin ja julkaistiin vuonna 2013 Trooper-digisingle. Bändi halusi herätellä ihmisiä siihen, ettei Agonizer olekaan kuollut ja kuopattu.

– Missään nimessä ei oo lyöty kertaakaan hanskoja tiskiin. Nyt tulee kumminkin 18 vuotta siitä, kun bändi on perustettu. Onhan se järkyttävän pitkä aika. Tuntuis äärettömän tylsälle ja ois aika perseestä, jos tässä nyt lähettäis tekemään jotain ihan muuta vaikka eri nimellä. Siinä vetäis vessanpöntöstä alas kaikki, mitä on tähän asti tehty.

– Sen verran nälkänen meininki on kyllä tällä hetkellä, että tää on just sitä mitä halutaan tehä. Levyäkin on kumminkin kypsytelty tosi pitkään. Oli 2014… oliko se nyt toukokuun loppu, kun me alotettiin nauhotukset. Ja nyt ootellaan levyjä painosta. Onhan se nyt pitkä aika työstää tätä. Mutta kyllä se on kannattanu.
J-P kuulostaa tässä kohtaa ymmärrettävän riemastuneelta. En siis osaa lainkaan odottaa miehen vastausta, kun utelen seuraavaksi bändin lähikuukausien keikkasuunnitelmia.

– Meillähän on nyt siis tuota… heh. Tää tilanne on silleen mielenkiintonen, että… Tää levyllä esiintyvä laulajamies ei halua keikoille. Elikkä nyt eletään vähän jännittäviä aikoja. Me todellakin halutaan keikoille. Ja ollaan erittäin nälkäsiä. Mutta nyt tarvittas sitten joku, joka haluais lähtee sinne laulaan.

Pasi Kärkkäinen palasi siis tekemään toisen levyn studiossa, mutta keikkalavoille hänellä ei kuulemma ”yksinkertaisesti oo motivaatiota”. J-P yrittää vaikuttaa filosofisen tyyneltä hankalan tilanteen edessä.

– Mahtavaa, et levy on kumminkin saatu tehtyä. Ei se mitenkään puskista tullut se motivaation puute, tai haluttomuus lähteä keikoille. Ehkä sitä on vaan jotenkin toivonu, että tilanne muuttuis tässä. Että mies intoutuis tästä levystäkin sitten vähän lisää ja lähtis messiin. Mutta ei siinä tosiaan, ei mua ainakaan… vituta tämä. Ihan turha lähtee suremaan. Levy tulee nyt pihalle. Ja keikoille löydetään ihan varmasti joku erittäin pätevä laulaja. Jatketaan sit sillä meiningillä eteenpäin.

denigrate

Omaa tietään vihdoin tunnusteleva Denigrate

Denigraten tilanne on kiinnostavasti hyvin sama ja osittain täysin vastakkainen. Heilläkin sekä tauolle lähtö että paluu on riippunut paljon laulajasta. Kun bändi pistettiin jäihin, ajatus lähti laulaja Micko Helliltä. Syynä oli bändin massiivisin hitti – niin, juuri se sinkku leffasta Menolippu Mombasaan.

– Luotto meni. Ensinnäkin Warneriin, kun oli sovittu, että sitä biisiä ei julkasta meidän nimellä. Ja se julkastiin. Se kaikki vuosien työ, vuodesta 1995, kun bändi laitettiin pystyyn… Me kuviteltiin et kiva, nyt saavutettiin jotain. Nyt voidaan jatkaa, ja sit kakkos- tai kolmoslevyllä, siellä on se meidän soundi. Koska se vaan vaatii semmosen kasvukäyrän.
Suomeksi vedetty rokkibiisi ei sopinut englanninkielistä heviä jo vuosia työstäneen, gothic metal -leimojakin keränneen bändin omakuvaan lainkaan.

– Sit kun sulla oli luottamuspula levy-yhtiöön, niin sä et tavallaan luottanu jatkoon. Kun sä halusit tehdä sitä omaa juttuu, mitä olit alkanut tehdä, niin kyl se vaan alkoi syömään bändii sisältäpäin. Ja se tuntu turhauttavalta. Me tehtiin sillon paljon keikkaa ja oltiin saatu omaa bändiä nosteeseen. Koottu omaa fanikuntaa. Tuntu, että levy-yhtiö mokas sen homman. Eihän kukaan siihen aikaan tajunnu, et miks tää bändi tekee yhtäkkii tällasen.

– Sehän oli vaan hyvää hyvyyttään, että tämmönen tehtiin. Me luultiin, että se leffa menee johonkin vhs-levitykseen. Sen enempää miettimättä mentiin vaan levyttään, että levy-yhtiöllä ollaan tyytyväisiä. Mutta siitä tulikin taakka.

Micko Hell lähti työstämään muita projektejaan, ja näin teki lopulta myös muu bändi. Micko oli kuitenkin se, joka ensimmäiseksi ehdotti bändin herättelyä. Sepon puheissa kaikuvat samat syyt paluuseen kuin Agonizerillakin: haluttomuus heittää hukkaan vuosien yhteistä historiaa ja lukemattomia toteuttamattomia ideoita.

– Nyt tuntuu, että tää bändihän toimii ehkä paremmin kuin ikinä. Kaikki on saanu vähän ikää, soitellu eri piireissä, ja paluu tänne tuntu luonnolliselta. Sen takia, että ollaan hyviä ystäviä ja kaikki tuntu vaan vähän helpommalta. Tätä me halutaankin tehdä, kimpassa musiikkia.
Houkuttiko koskaan vaihtaa nimeä ja jättää koko Mombasa-debaakkeli sitä kautta historiaan?

– Musta tuntuis oudolta, että pantas eri bändin nimi ja lyötäis levy ulos. Kyllähän kaikki tajuis, että tää on ihan samaa kamaa. Tavallaan huijata nimellä jengiä. Mun mielestä on ihan hyvä, et meillä on sama nimi, koska mukana on sama tematiikka ja samat jätkät. Ehkä sillä vois Mombasa-kysymykset säkällä jotenkin sivuuttaa. Mutta se nyt on vaan tapahtunu. Ja oli huonoa tuuria, että se oli ainoo sopimus, mitä ei ollu paperilla.

Bändi on Sepon mukaan sitoutunut uuteen alkuun vahvasti. Heilläkään ei silti ole lähiaikoina tiedossa keikkoja. Denigraten kohdalla päätöksen takana seisoo kuitenkin koko bändi.

– Nythän me ei olla haettu yhtään keikkaa. Jos vaikka jonnekin Tuskan jatkoklubille pääsis soittaan, se ois mun mielestä tosi hyvä. Jos tehtäis yks hyvä keikka tänä vuonna, tai kaks. Ehkä se nurkkaraahaaminen pitkin Suomee ei oo enää se, mistä nauttis samalla lailla kuin 15-vuotiaana. Haluais muutenkin, että ois puitteet, sekä yleisölle että itselle, mistä välittyis se treenaus taustalta. Et me osataan oikeesti soittaa.
Lisäksi Denigrate on jo täydellä höyryllä säveltämässä kolmatta levyään. Ja kun bändi koostuu perheellisistä miehistä, jotka hoitavat päivätöidensä ohella musiikin tekemisen sekä levyjen myynnin ja markkinoinnin, hommia on yksinkertaisesti priorisoitava.

DIY: Itse tekemisen ilo ja raskaus

Tämä onkin mielenkiintoinen aspekti sekä Agonizerin että Denigraten paluukuvioissa: kumpikin bändi on julkaissut kakkosensa oman yhtiön kautta.

Denigrate yritti aluksi löytää levydiiliä, mutta päätyi lopulta omakustanteeseen. Kun levyä myy nykyään niin helposti itse verkossa, omaan taskuun jää monin verroin tanakampi siivu myyntituotosta. Eikä levydiili ole nykymaailmassa enää automaattinen ovi onneen.

– Tuntuu, et kun ollaan haettu diilejä, niin kyllähän niitä SAA. Mutta siinä on aina se, että mikä yhtiön budjetti lopulta on ja mitä seuraavalla levyllä on tiedossa… Se on vähän hankalaa, Seppo mietiskelee.

Agonizerin pojat taas ovat tottuneet pyörittämään musabisneksiä: männä vuosina elävän musiikin yhdistyksen aktiiveina, nykyään tuotantoyhtiö Häive Productionsin ylpeinä takapiruina. J-P myöntää avoimesti, että itsenäisyydessä on sekä etunsa että haittansa.

– Se on todella paljon helpompaa. Ja on se ny siistiä, että ei tarvii soittaa levy-yhtiön sedälle, että saahaanko me tehä niin tai näin. Voi tehä mitä haluaa. Toki kolikolla on se kääntöpuoli, että ei oo mitään, mihin vois tukeutua. Jos vaikka tulee joku tilanne, joka vaatii selvittelyä. On aina itse vastuussa kaikista päätöksistä. Huomattavasti enemmänhän siinä on duunia.

J-P ei välttämättä nytkään kieltäytyisi kivasta diilistä kivalla yhtiöllä.

– Oli meilläkin jossain vaihees reenikämpän seinällä, olikohan niitä neljä vai viis kappaletta, identtisiä Nuclear Blastin aanelosia, joissa luki ”thanks but no thanks”. Yritettiin saada levydiiliä sillon joskus alkuaikoina. Haha!

Onneksi saksalaisia jättiläisiä ei ole tarvittu, sillä bändi on jo neuvotellut itselleen laajan jakelusopimuksen. Sitä paitsi, bisnesten lomassa on tärkeintä muistaa, miksi hommia oikeasti pyöritetään.

– Ihan alusta lähtien, sillon ku junnuna on alettu nää bändihommat, hauskanpito on ollut se kaikista tärkein juttu. Ei tää sais olla liian vakavaa duunia. Sen kun pitää mielessä ja huomioi, et niin kauan kun on hauskaa, homma toimii.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 3/2016.

Lisää luettavaa