”Skeptisyys on ainoa rationaalinen näkökulma mihinkään” – haastattelussa Primordial

Primordialin laulaja Nemtheanga eli Alan Averill katsoo maailmaa epäilevin ja uhmakkain silmin. Uusi albumi How It Ends kysyy, missä ovat tämän aikakauden toisinajattelijat. Se on polarisoituneessa maailmassa erikoinen kysymys. 

18.11.2023

How It Ends on Primordialin kymmenes albumi. Laulaja Nemtheanga eli Alan Averill, 49, hymähtää, että ajatus saa hänet tuntemaan itsensä vanhaksi. 

– Sitä tekee yhden tai kaksi levyä eikä tiedä, kauanko homma jatkuu. Yhtäkkiä huomaa, että parikymmentä vuotta on kulunut. Sitten kolmekymmentä. Sitten kädessä on kymmenes levy, joka on aikamoinen virstanpylväs. Lukumäärä kertoo, että nyt todellakin ollaan keski-iässä, Averill nauraa. 

– Mutta onhan tämä mukava tapa vanheta. Olen ylpeä Primordialin matkasta ja levyistä. Vaikeinta on katsoa ulkopuolelta, millainen bändi tämä nykyisin on. Onko meissä edelleen tarpeeksi energiaa? Kuulostaako musiikki siltä, että olemme tosissamme? Olen sitä mieltä, että kyllä on ja kuulostaa. 

Pitkän linjan bändeillä on omat haasteensa. Motörheadissä vuosikymmeniä soittanut kitaristi Phil Campbell mainitsi joskus, että uusien biisien tekeminen muuttui koko ajan hankalammaksi, koska usein se ”uusi” riffi löytyi ratkaisevalla hetkellä jostain jo levytetystä biisistä. 

– Itsensä toistaminen ei tietenkään ole mukava ajatus. Sen tiedostaa uusia riffejä tehdessä. Ei se silti ole ollut meille mikään ongelma. Primordial ei kuulu mihinkään genreen. Olemme kaivertaneet itsellemme ihan oman lokeron. Meillä on oma tyyli ja soundi. Sen puitteissa on hyvä kirjoittaa biisejä. Eikä minua haittaisi, jos jossain uudessa kappaleessa olisikin kaikuja vaikka vuoden 1998 tai vuoden 2008 Primordialista. Se ei siltikään kuulostaisi keneltäkään muulta kuin meiltä. 

Oma lokero saattaa olla myös vankila. Sellaisen rakentaminen voi saada yleisön ajattelemaan, että bändi ei saa koskaan poistua sieltä. Että musiikin on vastattava odotuksia. 

– Me olemme itsemme kovimmat kriitikot, Averill vakuuttaa. 

– Olemme aika ankaria bändiämme kohtaan. Luulen, että jos täytämme omat odotuksemme, samalla täyttyvät myös fanien odotukset. Emme hosu emmekä tee levyjä vain siksi, että pääsisimme keikoille. Itse asiassa emme tee yhtään mitään, ellemme ole inspiroituneita. Jos tekee jotakin luovaa täyttääkseen muiden odotukset, hämmentyy ja joutuu harhaan. Fanit eivät omista bändejä. 

– Bändin täytyy seurata vaistonsa ääntä, vaikka se käskisi tehdä suuria muutoksia. Joskus siinä epäonnistuu, toisinaan onnistuu. How It Ends kuulostaa tunnusomaisesti Primordialilta eli musiikilta, josta tämän bändin yleisö pitää ja jollaista se meiltä odottaa. Ei tässä mitään electronicaa ole levytetty. 

Averill kertoo Primordialin tehneen How It Endsin ”aika nopeasti”. Levyn biisit saatiin äänityskuntoon neljässä tai viidessä kuukaudessa. Studiossa ei ollut lainkaan yhtä kurjaa kuin edellislevy Exile Amongst the Ruinsia (2018) tehdessä. 

– Exilen äänityksiä vaikeutti se, että studio oli hädin tuskin sopiva siihen tarkoitukseen. Lisäksi sää oli kylmä ja kurja, studiolle oli vaikea mennä ja niin edelleen. Esteenä oli simppeleitä juttuja, jotka tekivät bändin olon epämukavaksi ja synnyttivät riitoja. Se, että siitäkin levystä tuli niin hyvä kuin tuli, on oman ahkeruutemme ansiota. Silloin meidän piti todellakin etsiä inspiraatiota, Averill muistelee. 

How It Ends syntyi paremmassa studiossa ja rennommissa tunnelmissa. 

– Toki töitä piti tehdä paljon nytkin, mutta olimme aika keskittyneitä. Studio oli kaupungin laitamilla, oikeastaan maaseudulla. Kaikenlaiset kiusaukset olivat kaukana. 

Primordialin levyjen kohdalla voi tosiaan puhua ”syntymisestä”. Averill kertoo, että Primordial antaa mieluummin uuden albumin tapahtua kuin tekee sellaisen. Se kuulostaa hienolta, mutta mitä se oikein käytännössä tarkoittaa? 

– Ei ainakaan sitä, että menisimme studioon täysin treenaamatta. Sanoisin, että biisit ovat siinä vaiheessa 60- tai 70-prosenttisesti valmiita. Studiossa saattaa syntyä uusia osia ja laulumelodioita, sävellaji voi vaihtua tai jokin kohta siirtyä kappaleesta toiseen. Kyse on siitä, että jätämme studioon tilaa spontaanisuudelle ja inspiraatiolle. Muusikon pitää uskoa itseensä ja vaistoonsa riittävästi tietääkseen, millaiset muutokset ovat biisille parhaita. 

Epäilys on viisautta 

Jos Alan Averill olisi tunnetumpi, hän olisi varmasti yksi musiikkialan kiistellyimmistä hahmoista. Miehellä on mielipiteitä vähän kaikesta, myös politiikasta, ja hän kertoo ne mielellään haastatteluissa, podcastissaan ja kolumneissaan. 

Eräässä Zero Tolerance -lehteen kirjoittamassaan tekstissä hän asemoi itsensä ”vanhan liiton liberaaliksi”, joka ymmärtää työväenluokasta noussutta vanhan ajan vasemmistoa ja kokee kuuluvansa siihen. Uudelle vasemmistolle hänellä ei sen sijaan riitä sympatiaa. Sen militantti suvaitsemattomuus on hänen mukaansa aiheuttanut muun muassa sen, että Donald Trumpin kaltainen ”sarjakuvamainen showpainikuuluttaja” ja ”narsistinen demagogi” on päässyt Yhdysvaltojen presidentiksi. Averill siis kieltäytyy kuulumasta myös uuteen oikeistoon. 

Hänen käsityksensä maailmanmenosta ja tulevaisuudesta ovat paikoin todella dystopisia ja melkeinpä vainoharhaisia. Hän on pohdiskellut muun muassa sitä, mitkä ovat todelliset motiivit pandemiasulkujen, koronarokotusohjelmien tai vaikkapa Greta Thunberg -ilmiön taustalla, sekä kritisoinut ajatusta vihapuhelakien säätämistä. Pisimpään kroonisen toisinajattelijan katse viipyilee pandemia-ajassa, onhan yhteiskunnan sulkeminen selkein esimerkki siitä, että valtaapitävät voivat yhtäkkiä vain päättää rajoittaa kansalaisten arkielämää. 

– Minusta lockdown oli ihmiskunnan keskeisiä käänteitä, verrattavissa Berliinin muurin murtumiseen. Se avasi Pandoran lippaan. Sen jälkeen hallintorakenteet, joiden edustajia ei ole edes äänestetty virkoihinsa, ovat käsittäneet, millaisia autoritaarisia toimia tavallisia ihmisiä vastaan voidaan asettaa. Nyt he tietävät, millaista propagandaa uskotaan ja millaisia valheita niellään.

– Lockdownin aikana huomattiin, miten helposti ihmiset luopuvat vapaudestaan. He suorastaan pyrkivät kohti autoritaarisuutta ja haluavat lakkauttaa oman sananvapautensa. Täällä meillä puhuttiin pandemian aikaan, että pitäisi rakentaa leirejä ihmisille, jotka ovat eri mieltä rokotuspolitiikasta. Ja moni oli sitä mieltä, että idea on hyvä! Se vasta on synkkää. 

Toisten mielestä on hyvä, että vain harva maallikko kuvitteli olevansa virologi, jäi kotiin ja kävi piikillä, kun asiantuntijat niin kehottivat. Sehän on juuri rationaalisuutta, jota Averill peräänkuuluttaa – miksi pitäisi uskoa mieluummin podcast-aktivistia tai Youtube-profeettaa. Terveydenhuoltohan olisi saattanut ylikuormittua vielä pahemmin. Ja pakkorokotuksiin suhtauduttiin ennen paljon hyväksyvämmin kuin nyt. Vasta nettihuuhaa on tehnyt eräistä aikuislapsia, joille joutuu selittämään, ettei lääkärisetä tahdo sinulle pahaa vaan vain pistää ihan pikkuisen koska emme halua, että kaikille tulee pipi. 

– Minulta on kysytty, miksi valtaapitävät haluaisivat tehdä näin omille kansalaisilleen. Minä vastaan, että jos sinulla on aikaa kuunnella, voin kertoa vaikka viisikymmentä syytä parissa minuutissa ja särkeä samalla maailmankuvasi kuin vasaralla löisin. Niin synkkä on ihmisen historia, Averill sanoo.

Synkkä on tulevaisuuskin. Primordialin laulajasta näyttää, että ”läntinen maailma on väsynyt omaan rakenteeseensa”. Hänestä sitä piinaa ”jonkinlainen sielullinen sairaus, jonka on synnyttänyt liiallinen inertia”. Sellainen, joka saa ihmiset pysymään rivissä ja tottelemaan. 

– Rationaalisuuden ja skeptisyyden ja sekularismin periaatteet ja kaikki, mistä länsimaiset yhteiskunnat on rakennettu, on mielestäni leikattu juuresta poikki. Niin tekemällä yhteiskunta on lähetetty kohti tulevaisuutta, jossa hallitsee jokin hullu uskonnollinen vanhoillisuus. Maailma kulkee kohti teknokratiaa, jossa demokraattiset prosessit lakkautetaan ja hallitsijoita ei äänestetä. 

Tämäkin Averillin ajatus on kyseenalaistettavissa. Esimerkiksi lännen ja Venäjän huonot välit ovat merkki siitä, etteivät länsimaat ole mielissään itsevaltaisista otteista, demokratian rapauttamisesta, hullusta vanhoillisuudesta ja sananvapauden rajoittamisesta.

Ja mitä tulee kansan tottelevaisuuteen, niin ainakin Suomessa vaikuttaa siltä, etteivät hallitukset saa alamaisiaan nöyriksi vaan pikemminkin nousemaan barrikadeille. Nykyisen oikeistohallituksen vastustus on vähintään yhtä kiivasta kuin edellisen punavihreän hallituksen. Tosin kapina tarkoittaa vain somessa räkyttämistä, mutta on sekin jotain. 

– Saa näistä asioista olla eri mieltä. Itse arvelen, että tulevaisuudessa käytössä tulee olemaan jonkinlainen sosiaalinen pisteytys. Sellainen ei toimi, elleivät ihmiset ole valmiita kielimään toisistaan. En tietenkään ole varma, onko tulevaisuutemme juuri tuon kaltainen, mutta aivan taatusti olemme ottaneet pitkiä askelia kohti teknokraattisempaa ja autoritaarisempaa hallintoa. Ja jos kuuluu niihin, jotka näkevät sen selvästi, näistä asioista puhuminen on kuin hälytyssireenin soittamista: ”Katsokaa, mitä täällä tapahtuu!” 

– Ymmärrän kyllä, että useimmat ovat kyllästyneet kuulemaan näitä asioita, mutta ei se mitään. Sanon aina, että skeptisyys on ainoa rationaalinen näkökulma mihinkään. Joka ainoaa vuorovaikutustilannetta on syytä tarkastella epäillen tai vähintäänkin partaveitsenterävän rationaalisesti. Tunteita siihen ei pidä sotkea. Tällainen stoalaisuus on terve tapa tarkastella yhteiskuntaa. Vapaus on kaikkien kielten tärkein sana. Ilman sitä emme ole mitään.

Kello soi tyhjiössä

Joskus kauan sitten rockia sanottiin paholaisen musiikiksi. Se sopi kaikille osapuolille hyvin, koska paholainen on vastarinnan symboli ja rock oli kapinamusiikkia. Se oli tärkeässä roolissa 1960-luvun vastakulttuuriliikehdinnässä, joka vastusti konservatiivisuutta, sotaa ja vähemmistöjen sortoa.

Nykyisin osa valtaapitävistä kannattaa samoja arvoja kuin 1960-luvun radikaalit. Averillin mielestä heitä vastaan pitäisi silti nousta. 

– Maailmankuvani ärsyttää aika monia metalliskenessä, koska siellä on unohdettu, ettei muusikoiden kuulu tukea systeemiä. Lockdownin aikana oli häpeällistä, kun metallimuusikot kuuluttivat, että tehkää niin kuin hallitus ja lääketeollisuus sanovat. Jopa punkkarit tekivät niin! Hävetköön kaikki! Nythän kaikki silloin totena kerrottu on todettu valheiksi.

Averill tuntuu haluavan nähdä tapahtumien taustalla pahantahtoisia suunnitelmia. Joissain pandemian hoitoon liittyvissä asioissa varmasti erehdyttiin ja tehtiin huonoja päätöksiä. Kaikesta valehteleminen on kuitenkin melkoinen kärjistys, joka kuulostaa salaliittoteorialta. 

– Tällaisia pohdintoja kutsutaan väärin perustein salaliittoteorioiksi. Sillä sanalla pyritään vain tyrehdyttämään keskustelu. Sekin ärsyttää monia, että käytän sananvapauttani näistä asioista puhumiseen. Mutta sellaista aikaa me elämme. Taiteen pitäisi olla vallankäytön kyseenalaistamista, paitsi jos soittaa jossain tyhmässä yksisarvisista laulavassa power metal -bändissä… tai kyllähän sellaisetkin sanat voivat olla metaforisia kertomuksia vastarinnasta. 

Eri mieltä oleminen ja vallan vastustaminen ovat Alan Averillille siis itsetarkoituksellisia hyveitä riippumatta sitä, millaisia asioita valtaapitävät ajavat. Kun hän kertoo, että ”levyn yllä häilyy tuhoon tuomitun vastarintaliikkeen taistelijan varjo”, hän tuntuu puhuvan itsestään. Traagisen mutta urhean hahmon ympärillä ei juuri muita näy. 

– Levyllä on kaikuja siitä, mitä on tapahtunut viimeisen viiden vuoden aikana. En kuitenkaan halunnut tehdä How It Endsistä mitään pandemialevyä, Averill korostaa.

– Tahdon tehdä selväksi, etten inspiroitunut niistä tapahtumista. Eikä Primordial ole mikään thrash-bändi, joka laulaa pelkästään siitä, mitä ympärillä näkyy. Me olemme vähän monimutkaisempi yksikkö.

– Halusin katsoa historiaan ja etsiä menneisyydestä vastarinnan impulsseja. Taakse katsomisessa on romanttisia piirteitä, mutta enemmän kyse on kulttuurin ja yhteiskunnan motiivien kyseenalaistamisesta. How It Ends kertoo ihmisistä, jotka päättävät kapinoida autoritaarisuutta vastaan. Levy on kiinni kulttuurissa, historiassa ja menneisyydestä tehdyissä havainnoissa. Samalla se kysyy, missä ovat tämän päivän vääräuskoiset ja vastustajat. Missä ovat kapinalliset, lainsuojattomat, ne, jotka olleet valmiita uhraamaan henkensä ihanteidensa puolesta. Nyt näyttää siltä, että useimmat yhteiskunnat kävelevät kohti uudenlaista autoritaarisuutta. Jokaisen hallituksen pitäisi pelätä kansalaisiaan eikä päinvastoin. Nämä ovat tärkeitä asioita, joita useimmat eivät pohdi tarpeeksi. 

Mitä levyn nimessä mainittu ”loppu” sitten edustaa? Jos asiat ovat noin huonosti, loppu voisi olla positiivinenkin asia. 

– Se on ehdottomasti negatiivinen asia. Loppu tulee aseen piipusta. Ihmisluonto on kuin keskitysleiri. Juuri siitä minä yritän puhua: ihminen tuntee tarvetta mennä kohti autoritaarisuutta ja uskoa asioihin, jotka eivät selvästikään ole totta. Joka puolella on väkeä, joka uskoo juttuja, joita vielä puoli vuotta sitten pidettiin hulluina. Se tässä on tullut ilmeiseksi, että suuri osa maailmasta on pelkkää teatteria. 

Podcastissaan Averill on antanut esimerkeiksi mainitsemastaan ”teatterista” politiikan (jonka hän on sanonut olevan ”rumien Hollywood”) ja vaikkapa sen, että Greta Thunberg käy tapaamassa maiden johtajia. Hänen mielestään näiden näytelmien pyöriessä ihmiskunta tarpoo vapaaehtoisesti kohti orjuutta, josta vain kapinalliset voivat heidät pelastaa.

– Primordialin uusi albumi soittaa kelloa tyhjiössä. Mutta tuskin kukaan odottaakaan meiltä mitään kepeää. Ehkä maailman kurottaminen kohti autoritaarisuutta on vain minun kokemukseni, mutta sellaisen vastustamisesta levy joka tapauksessa kertoo. Ehkä itse kunkin täytyy vielä nousta vastarintaan. Ei sitä tiedä. Katso vaikka, mitä Ukrainassa tapahtuu. Levyllä esitetään synkkiä kysymyksiä, mutta mukana on myös positiivisuuden, voiton ja optimismin tuntua. Jo pelkästään tietoinen vastarinta on itsessään pieni voitto. 

Kaikki ei ole ohi

Alan Averillin kapina kaikkea vastaan kuuluu Primordialin metalliin, mutta on silti vain osa sitä. Toinen olennainen osa on kelttimusiikki ja irlantilainen kansanmusiikki, jolla bändi maustaa soundiaan. 

– Suoraan sanottuna kansanmusiikki ei ole minun juttuni, Averill tunnustaa.

– Kuuntelen mieluummin WASPia eli olen bändin täysiverisin hevimies. Sen sijaan Ciáranin [MacUiliam, kitara] perhe oli hyvinkin sisällä irlantilaisessa perinnemusiikissa. Samoin Polin [MacAmhlaigh, basso] perhe, hänen lapsuudenkotinsa olohuoneessa laulettiin. He kasvoivat ympäristössä, jossa opittiin soittamaan irlantilaisia perinneinstrumentteja. Myös Simonilla [Ó Laoghaire, rummut] on sellaista taustaa. 

Dublinissa vuonna 1991 perustettu Primordial soitti varhaisissa treeneissään karua doom- ja death metalia. Pian nuoret irlantilaiset keksivät sekoittaa Bathorysta ja Celtic Frostista inspiroituneeseen metalliinsa perinnemusiikin soinnutuksia, poljentoa ja fraseerauksia. Niin syntyi Primordialin oma soundi, se eeppinen, synkkä ja pakanallinen musiikki, joka ammentaa kulttuurista ja historiasta olematta fantasiaa tai mytologisointia.

– Jo ekalta demolta [Dark Romanticism, 1993] kuuli, minne olimme matkalla, Averill muistelee.

– Soundi on läsnä jo ensimmäisellä levyllä, eli se löytyi aika varhain. Myöhemmin olemme oppineet jalostamaan sitä. Itse en halua, että mukana on liikaa perinnemusiikkivaikutteita. Eikä niitä olekaan, vaan ne hehkuvat kuuluville siellä täällä. Se on elävää historiaa.

Musiikin metallinen puoli ei sekään ole kliseisimmästä päästä. How It Ends on hyvä muistutus siitä, että Ciáran MacUiliamin soittotyyli ja soundi ovat genressään persoonallisia.

– Totta, me emme soita hevimetallia tyypilliseen tapaan. Primordialilla ei ole monta Megadeth-riffiä. Ciáranin soundi ei ole tiheä, moderni eikä tukeva, ennemminkin raaka ja avara. 

Kymmenen albumia ja 32 vuotta ovat tehneet Primordialista instituution jäsentensä elämään, kuten Averill asian muotoilee. Se on paikka, jonne voi aina palata. Mikä tärkeintä, sinne tekee mieli palata. 

– Emme oikeastaan ole olleet koskaan hajoamaisillamme. Yksi syy siihen on, että kun meillä ei ole mitään tekemistä, emme myöskään tee mitään. Saatamme olla erossa bändistä kuukausia kerrallaan. Emme tee niin kuin ystävieni bändi Rotting Christ, joka rundaa armotonta tahtia. Itse kyllä kiertäisin siten ihan mielelläni, mutta tiedän myös, että se voi särkeä ihmiset ja bändit.

Laulaja sanoo olevansa ylpeä Primordialin tähänastisesta matkasta.

– Emme ole tehneet yhtään huonoa levyä. Primordial on säilyttänyt arvonsa eikä ole sortunut kompromisseihin tai mukautunut muiden mielipiteisiin. Eihän tämä ole maailman suurin bändi, mutta tarpeeksi iso kuitenkin. Olemme päässeet ulos Irlannista, joka ei ollut mikään muodikas metallimaa, kun aloitimme. Nykyisin voimme soittaa useimmissa maissa muutaman sadan hengen yleisölle. 

Averill jatkaa olevansa iloinen, että Primordial ei joutunut kohtaamaan niitä haasteita, joita tämän ajan uusilla bändeillä on. 

– Musiikki on muuttunut. Kitaroita soittavat miehet ovat menneisyyden juttu, kaukana valtavirran ytimestä. Metalli on vanhaa musiikkia. Annoin levyllemme nimeksi How It Ends juuri siksi, että ihmiset miettisivät, onko tämä Primordialin loppu. En kuitenkaan ajattele, että bändin taru olisi vielä ohi. Toisaalta en myöskään suunnittele pitkälle eteenpäin. Tälläkin hetkellä mielessäni on vain tämän levyn kiertue. Tulenko tekemään tätä samaa kymmenen vuoden päästä? En tiedä – tuskin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että seuraavan kolmen tai neljän vuoden aikana Primordialin on tehtävä mahdollisimman paljon asioita. 

Mitä erikoista niissä vuosissa on?

– Kun miettii, miten paljon musiikkialan ihmiset matkustavat, tilanne tuntuu epävarmalta. Uskon, että tietyt valtaapitävät eivät halua suoda ihmisille vapautta matkustaa joka viikonloppu. Siksi ei ole varmaa, kiertävätkö bändit enää viiden vuoden päästä samalla tavalla kuin nyt. Jos lentäminen kallistuu tätä tahtia, monella bändillä ei pian ole edes varaa kiertueisiin. Mutta katsotaan, miten artistit vastaan hiilijalanjälki -tilanne etenee. Voi olla, että asiat tulevat muuttumaan. Tai sitten eivät. 

Julkaistu Infernossa 8/2023.

Lisää luettavaa