Jaani Peuhu arvelee myöhästyvänsä treeneistä. Hänen pitäisi olla Jaska Raatikaisen kellarissa jo parin tunnin päästä. Siinä on haastetta, koska edelliseen haastatteluun humahti kolme tuntia. Peuhun uuden Mercury Circle -yhtyeen rumpalia on varoitettava viestillä saman tien. Infernon juttutuokio alkaa nyt, ja aikataulut saattavat venyä.
Kun alamme käydä artistin vaiheita läpi helsinkiläisen Vltava-ravintolan perimmäisessä loosissa, selviää, miksi yhteen haastatteluun saattaa mennä niinkin runsaasti aikaa. Peuhu käyttää paljon sanaa ”maailma” ja tekee niin hyvästä syystä. Biisit, bändit, levyt ja asiat eivät ole hänelle vain jotakin, mitä tehdään. Niihin mennään täysillä ja syvälle eikä niistä palata täysin ennallaan.
Sama pätee haastatteluihin.
Pienen kylän rokkitähti
Taide ei tullut elämään tyhjästä. Jaani Peuhun isä on muusikko, äiti valokuvaaja. Anjalankoskella elokuussa 1978 syntyneellä miehellä on neljä sisarta, luovia ihmisiä jokainen. Hänestä sellainen perhe oli hieno ympäristö kasvaa.
– Kasvoin instrumenttien ympäröimänä. Mulle oli pienestä lähtien selvää, että musiikki voi olla ammatti ja siihen myös kannustettiin. Olin neljävuotias, kun ilmoitin, että musta tulee muusikko, ja rakensin lautapelistä ja äidin pensseleistä itselleni kitaran.
Kun Jonna Tervomaa sai Minttu sekä Ville -kappaleesta ensimmäisen hittinsä vuonna 1984, Peuhun isä soitti lapsitähden bändissä. Jaani ei ollut vielä edes kouluikäinen noustessaan ensimmäisen kerran keikkabussiin.
– Pääsin mukaan Jonnan keikkareissuille – hän oli ensimmäinen artisti, josta diggasin. Keikkabussi oli minusta mahtava maailma. Joskus olin mukana myös laivalla, kun isä soitti siellä bändissä. Se oli todella kiehtovaa.
Kotona ollessaan Pikku-Jaani leikki mieluummin Yamahan CS5:llä kuin leluilla.
– Mulla ei ollut He-Man-ukkoja, vaan lempilelujani olivat isän analogisyntikat. Äänimaisemien luominen oli mulle tärkeää jo pienenä.
Niistä leikeistä ja Peuhun perheestä ei ollut pitkä matka musiikkiopistoon. Poika meni pianotunneille jo seitsemänvuotiaana.
– Kyllästyin pianoon kahden kuukauden jälkeen, kun siitä ei lähtenyt kunnolla meteliä. Kiinnostuin rummuista ja aloin soittaa niitä.
Kovaääninen paukutus alkoi kiinnostaa, kun serkut esittelivät hänelle hevimetallin. Eniten Jaani innostui King Diamondista.
– Se oli eka, joka kolahti kovaa. Mulle on pienestä saakka ollut hirveän tärkeää, että musiikissa on kokonainen maailma, jossa on visuaalista ja emotionaalista syvyyttä. King Diamondin musiikissa oli sitä kaikkea. Tuntui, että se oli yhteydessä henkimaailmoihin.
Peuhu kertoo kokevansa musiikin monella aistilla ja menevänsä syvälle asioihin, joista pitää. Esimerkki: lapsena hän kirjoitti kasettiin Metallican levyn nimeksi vahingossa ”And Justice for Oil”. Kirjoitusvirhe yhdistettynä levyn kuivaan soundiin muuttivat teoksen merkityksen hänen mielessään. … And Justice for All (1989) nostaa edelleen hänen mieleensä eläviä kuvia öljykentiltä ja valtavista hydraulisista pumpuista, ei Amerikan oikeusjärjestelmästä.
Peuhun ensimmäinen keikkaileva bändi oli Chaoslord, jonka hän perusti Ruovedellä 14-vuotiaana. Siitä oli sikäli leikki kaukana, että hommia tehtiin hyvin tosissaan. Chaoslordin jäsenet olivat vasta koulupoikia, mutta heillä oli luja työmoraali.
– Me treenattiin jäätävän paljon. Ekaa keikkaa varten pantiin kasaan kahden tunnin setti niin kuin Metallicalla, soitettiin sekä omia biisejä että metallicovereita. Sitten me vuokrattiin Ruoveden seuraintalo ja lainattiin paikallisilta pelimanneilta laulukamat. Meillä oli lämppäribändi ja mainos paikallislehdessä.
1990-luvun alkupuolella Chaoslord julkaisi pari kasettia, soitti keikkoja ja sai tilaa paikallismedioissa.
– Se muokkasi identiteettiä. Koin olevani rokkitähti Ruovedellä, siis siinä pienessä kylässä. Nautin huomiosta ja se toi lisäbuustia hommaan.
Reviiri laajenee
Kun Jaani Peuhu täytti 18 vuonna 1996, hän muutti Lahteen opiskelemaan käsi- ja taideteollisessa. Siellä hän tutustui ihmisiin, jotka olivat julkaisseet muutakin kuin kasettidemoja.
– Realiteetit iskivät hurjasti, Peuhu sanoo. – Tajusin, että eihän Chaoslordia tunnekaan kukaan ja etten ollut yhtään mitään missään muualla kuin omassa mielikuvituksessani. Iski hirveä nälkä päästä bändeihin, jotka tekevät oikeita levyjä.
Se into synnytti grungebändi Billy-Goatsin ja johdatti Peuhun liittymään kouvolalaiseen Mary-Anniin sekä heinolalaiseen Varjoon. Hän oli rumpalina monessa bändissä samaan aikaan.
– Halusin soittaa ja keikkailla koko ajan. Tuntui, että rumpujen soittaminen ei riittänyt, vaan piti päästä sukeltamaan syvemmälle musiikkiin. Biisien kirjoittaminen ja tuottaminen kiinnostivat valtavasti.
Mainittujen bändien kanssa Peuhu pääsi ensimmäistä kertaa tutustumaan tuottamisen maailmaan, ja Billy-Goats soitti jo jonkin verran hänen biisejään.
– Kyselin myös kavereilta, voisinko tuottaa heidän demojaan. Ensimmäiset tuottamani täyspitkät olivat Before the Dawnin kaksi ekaa levyä.
2000-luvun alussa Peuhu ryhtyi opiskelemaan musiikkiteknologiaa Orimattilassa. Kiinnostus rumpujensoittoon hiipui entisestään, kun hän painui syvemmälle studiotöihin.
– Imin siellä informaatiota kuin sieni ja osasin kysyä oikeita kysymyksiä, koska mulla oli jo jonkin verran kokemusta. Se oli hienoa aikaa, mutta en ole valmistunut mistään kouluista. Jossain vain piti olla, että opintotuki juoksi.
Peuhu soitti edelleen myös bändeissä, kuten Myyt-yhtyeessä sekä Deadbabesissä. Hän alkoi äänittää koulutöinä omia biisejään ja lauloi ne itse.
– Niihin olivat vaikuttaneet Varjon Antti Lautalan gootti-ja shoegaze-jutut. Soitin demojani Varjon levy-yhtiön pomolle Teemu Sokalle. Hän ilmoitti, että jos kokoan bändin ja teen hommaa tosissani, hän sainaa.
Mies palaa loppuun
Oman bändin synty oli uuden aikakauden alku. Jaani Peuhu myi rumpunsa, osti ensimmäisen kitaransa ja keskittyi Iconcrashiin. Hän kirjoitti uusia biisejä ja rakensi uutta artisti-identiteettiä.
– Ainoa sääntö oli, että hevikitaroita ei tule mukaan. Halusin löytää uuden tavan luoda raskasta ja synkkää tunnelmaa. Iconcrashin eka albumi oli vielä soolojuttu. Bändi rakentui vähitellen. Olin vielä niin epävarma laulaja, etten halunnut kenenkään kuulevan sitä. Kun Iconcrash alkoi treenata bändinä, piti alkaa laulaa ihan oikeasti. Se tuntui hienolta maailmalta, joka imaisi sisäänsä.
Peuhu soitti vielä vähäsen sellaisissa yhtyeissä kuin Jalankulkuämpäri, Romantic Vision ja Vuk, mutta pian Inconcrashistä tuli hänen ainoa bändinsä. Tienesteistä ei ollut tietoakaan. Oli työttömyyttä, työharjoitteluja ja työllistämistöitä, mutta musiikki tuli aina ensin.
– Realiteetit olivat tiedossa. Me tiedettiin, ettei sellaisella musalla voi elää Suomessa. Tärkeintä kuitenkin oli, että sai tehdä taidetta. Se ei ollut turhauttavaa, koska katse oli aina eteenpäin. Ensimmäisen levyn aikaan me soitettiin paljon keikkoja ulkomailla.
Iconcrash kasvoi koko ajan. Kolmannen albuminsa aikaan se oli yhteistyössä suurten tekijöiden, levy-yhtiö EMI:n, ohjelmatoimisto Live Nationin ja kansainvälinen managementin kanssa. Tilanne ei kuitenkaan ollut niin herkullinen kuin äkkiseltään luulisi.
– Kun me levytettiin indiemerkille, suunta oli heti ulkomaille. Mutta kun me oltiin isolla levy-yhtiöllä, meidän olisi pitänyt kasvaa ensin suureksi kotimaassa. Koska me oltiin EMI:n pienin bändi Suomessa, me oltiin jumissa täällä.
Iconcrash soitti kaikki mahdolliset keikat. Se esiintyi Linnanmäellä ja Korkeasaaressa, Helsingin jäähallissa My Chemical Romancen kanssa ja Kokkolassa kolmelle ihmiselle. Se osallistui euroviisukarsintoihinkin, mutta mikään ei johtanut mihinkään. Kova työ ei kasvattanut levymyyntiä riittävästi.
– Rankka keikkailu karuissa oloissa olisi ollut ok ulkomailla, mutta Suomessa se ei vienyt mihinkään, ja se poltti Iconcrashin loppuun. Me annettiin bändille kaikkemme, jotta siitä tulisi meille ammatti, mutta se ei riittänyt. Se oli ahdistava tilanne. Ihan kauheata. Selviytymistä.
Peuhulle Iconcrashin hajoaminen merkitsi keikkailun lopettamista. Hän ei halunnut enää esiintyä. Sen sijaan hän keskittyi siihen, mikä tuntui hyvältä.
– Tein biisejä ja tuotin levyjä. Se oli turvallinen ja kiva maailma, joka vieläpä kasvoi, tuotantoduuneja tuli ulkomailtakin. Pystyin elämään sillä.
Henkimaailman hommia
Peuhu sanoo, että kaikki mitä hän kokee, on musiikin polttoainetta. Siihen kuuluu paljon asioita arkielämästä, mutta myös muualta. Biisi voi sisältää sekä henkimaailman että tämän maailman tarinan.
– Spirituaalinen maailma on suuri osa elämääni. Elelen siellä siinä missä täälläkin. Useimmissa perheissä vanhemmat sulkevat lapsilta sen mahdollisuuden, että henkimaailman asioita olisi edes olemassa. Meillä ei ollut sellaista suhtautumista. Sain ensimmäiset tarot-kortit äidiltä.
– Olen kokenut asioita, joihin suurin osa ihmisistä ei usko. Tein nuorena rituaaleja muinaisilla kielillä, joita en osannut. Olen välittänyt läheisilleni heidän kuolleiden rakkaidensa viestejä. Tiedän ihmisiä, jotka ovat olleet demonin vallassa, ja itselläni oli kerran päällä voodookirous, joka oli tosi vaikea murtaa.
Musiikkiin nuo toismaailmalliset asiat saattavat tulla suoraan kanavoinnin kautta.
– Kun me miksattiin Iconcrashin Enochian Devicesia, tunsin, että nyt tulee biisi. Miksaaja kimpaantui, että ei tässä enää biisejä aleta tekemään, mutta ilmoitin, että kyllä aletaan. Sitten sävellys ja teksti vain tulivat jostakin. Sanoitus vaikutti omituiselta, kunnes kuulin, että ilmaisut olivat vanhaa englantia, jota en ollut koskaan kuullut. Biisin nimeksi tuli Fiery Serpents. Kun se valmistui, kävin ottamassa uuden tatuoinnin. Kun näytin tatuointia yhdelle tutulle englantilaiselle noidalle, hän ilahtui, että ”oh, a fiery serpent!”. Tatuoinnissa oli serafin kuva. Sen toinen nimi oli kuulemma fiery serpent. En tiennyt sitä.
Kaikki tällainen on hiukan hankalaa nieltävää meille, joille ei ole koskaan tapahtunut mitään yliluonnollista.
– Kun on auki, kokee enemmän. Henkimaailma ei ole kiinnostunut ihmisistä, jotka eivät usko siihen. Mutta kun siitä puhuu, se on kuin laittaisi majakkaan valon. Kun mulle tapahtuu jotakin, en mieti, miten se on mahdollista, vaan seuraan sitä kuin merkkiä.
Peuhu kertoo rakentaneensa maailmankuvaansa muun muassa tutkimalla eri uskontoja.
– Mitä enemmän tutkii, sitä vahvemmin tajuaa, ettei tiedä mistään mitään. En kerro, miten asiat menevät, vaan pysyttelen avoimena kaikelle. Uskonnoilla on tehty jäätävän paljon pahaa, joten itse en halua kerätä seuraajia maailmankatsomuksellani. Mutta ehkä joku tämän jutun lukiessaan rohkaistuu ajattelemaan, että ei olekaan hullu.
– Menepä kertomaan papille, että näet enkeleitä, niin pappi soittaa sulle psykiatrista apua. Sitten sama pappi nousee saarnastuoliin puhumaan enkeleistä. Mutta jos joku ottaa muhun hädissään yhteyttä vaikkapa hengistä asunnossaan, niin kyllä mä tiedän, että sellaiset kokemukset voivat olla myös täysin fiktiivisiä. Joskus tarvitaan myös sitä ammattiapua.
Peuhu päättää aihepiirin avaamisen sanomalla, että jos uskoo, on uskottava sekä hyvään että pahaan.
– Mulle hyvä ja paha ovat vahvasti totta, joskin riippuvaisia kontekstista. Nuorena olin syvällä pimeällä puolella. Fiilistelin Darkthronen levyä yöllä avoimessa haudassa. Huomasin kuitenkin, että bläkkiskulttuurin loputon pimeys saattoi ihmisiä tosi huonoon kuntoon. Itse olen mieluummin sellaisten ihmisten seurassa, jotka myös antavat energiaa eivätkä vain vie sitä. Yritän elää hyvää ja rakastavaa elämää.
Takaisin lavoille
Jaani Peuhu on tehnyt paljon tuotantotöitä. Hän kertoo, että jokaisen levyn tekeminen on ollut vahva kokemus.
– Studiossa tekemäni valinnat tukevat kuvaani levyn maailmasta. En ole soundituottaja, vaan sellainen, joka menee syvälle, auttaa biisien tekemisessä ja rakentaa maailmaa. Haluan panostaa ja tuntea tekeväni musiikkia, joka jää elämään.
Viime vuosikymmenellä yksi Peuhun merkittävimmistä asiakkaista oli doom-yhtye Swallow the Sun, jonka jäseniin hän oli tutustunut Iconcrashin aikoina.
– Olin aiemmin fiitannut yhdessä Swallow’n biisissä, ja bändi pyysi mua tuottamaan lauluja triplalevy Songs from the Northille [2015]. Lauloin kahdella kolmesta levystä paljon taustoja, ja Juha Raivion biisit kolahtivat muhun kovaa. Me ymmärretään toistemme maailmat ja arvostetaan toisiamme.
– Jäbät pyysivät mut mukaan keikoille. Olin ollut pitkään poissa metallimusasta, ja se oli aika siistiä. Ne olivat isoja keikkoja ja mulle ensimmäisiä pitkään aikaan. Yleisö oli välitöntä ja mukana, erilaista kuin pop- ja indiepuolella. Ajatus keikkailun jatkamisesta alkoi poreilla.
Paluu bändien maailmaan ei tuntunut enää mahdottomalta. Peuhu teki ”terapiamielessä” soololevyn ja soitti muutaman keikan Suomessa ja Saksassa. Se ei kuitenkaan tuntunut hyvältä.
– Suhtautumiseni julkisuuteen elää koko ajan. Iconcrashin loppuaikoina tuli vahva vastareaktio siihen, koska se oli niin iso osa sitä hommaa. Levy-yhtiö olisi halunnut meidät tv-ohjelmiin, joissa ei puhuta musiikista. Haluan, että mut tunnetaan hyvästä musiikista, en muusta. Soololevyn aikaan tuntui, että en halunnut antaa haastatteluja, haalia näkyvyyttä ja pidellä kaikkia lankoja.
Peuhu koki olonsa mukavammaksi Swallow the Sunissa.
– Tuotin Swallow’n seuraavan levyn When a Shadow Is Forced into the Lightin [2019] Raivion kanssa ja lauloin levyllä aika paljon. Jossain vaiheessa tultiin siihen tulokseen, että mun pitäisi liittyä bändiin. Swallow tekee kunnon kiertueita, jotka ovat ihan eri tasolla kuin ne, mitä olin itse tehnyt. Se oli lapsuuden haave, joka oli hienoa päästä toteuttamaan. Tykkäsin tosi paljon rundata niiden kanssa.
Yhteistyö Juha Raivion kanssa jatkui myös Hallattaressa, jonka tämä perusti Amorphisin Tomi Joutsenen ja HIMin Mika ”Kaasu” Karppisen kanssa.
– Raivio kysyi, tiedänkö ketään kovaa basistia. ”Joo, meitsi on kova.” ”Ai, soitatko sä bassoa?” ”Joo joo.” Sitten piti hankkia basso. En ollut koskaan soittanut sitä bändissä, mutta oli se muuten tuttu soitin. Soitan monia instrumentteja, joskaan en mitään välttämättä kovin hyvin. Hallatar oli absurdin kova bändi. Se oli tosi mahtavaa ja kasvatti halua jatkaa keikkailua.
Uusi oma ääni
Swallow the Sunin ja Hallattaren keikkojen jälkeen tuli pieni tauko. Siinä vaiheessa Peuhu oli elänyt jo pitkään Juha Raivion musiikin maailmassa ja tunsi antaneensa sille kaikkensa. Etenkin Raivion edesmenneen puolison Aleahin postuumi albumi oli ollut rankka kokemus.
– Olin niin syvällä siinä musiikissa, että aloin tuntea tarvetta päästä ulos. Mietin, että nyt pitää alkaa säveltää omaa musaa. Omat levyni ovat syntyneet juuri sellaisissa tilanteissa, että on pitänyt päästää jotakin ulos, oli kyse sitten ihmissuhteen päättymisestä tai jostain muusta.
Peuhun bassokitara oli Hallattaren jäljiltä A-vireessä. Aluksi tuntui luontevalta jatkaa matkaa niillä taajuuksilla, kun omatkin tunnelmat olivat synkkiä.
– Yllätyin itsekin, millaista funeral doomia sieltä ensin tuli. Kokeilin vähän rääkäistäkin siihen, mutta eihän mulla ole örinätekniikkaa. Olin soittanut Mikko Kotamäen ja Tomi Joutsenen kaltaisten mestareiden kanssa, ja oma ääni kuulosti naakan röyhtäilyltä. Eikä doom muutenkaan tuntunut järkevältä tyyliltä, koska olin soittanut bändeissä, jota tekevät sitä parhaiten. Päätin hyödyntää kokemustani darkpopin ja elektronisen musiikin tekemisessä. Sitten siihen tuli pointti. Omalaatuisuus ja oma ääni ovat tärkeitä.
Kun Peuhu oli demottanut muutaman biisin, ne kuulostivat valmiilta levyltä. Musiikki kuitenkin tarvitsi ympärilleen bändin.
– Mietin vähän aikaa Iconcrashin paluuta, mutta tajusin, että täytyy perustaa uusi bändi. Se oli kauhistuttava tilanne ja iso päätös. Tiesin, että se toisi mukanaan taas kaiken julkisuuden sun muun.
Soittajat tulivat mukaan yksi kerrallaan: Jussi Hämäläinen. Juppe Sutela. Ande Kiiski, Jussi Raatikainen, jonka paikalle astui myöhemmin Jaska Raatikainen. Heillä kaikilla on historiansa, mutta Peuhulle merkitsee eniten, millaisia he ovat. Hän puhuu lokakuussa Killing Moons -debyyttinsä julkaisevasta Mercury Circlestä pronominilla ”me”. Se on yhteinen juttu.
– Me nähtiin tosi paljon vaivaa oikeiden tyyppien löytämiseksi. Löytyi ihania ihmisiä ja hyviä esiintyjiä. Me on opittu vanhoista ajoista. Jaskalla on tietotaitoa Bodomin ajoilta, ja itse teen kaiken päinvastoin kuin Iconcrashin kanssa. Oli tärkeää löytää oikeanlainen managementti ja agentuuri.
Peuhun suunnitelmana on tehdä Mercury Circleä pitkään.
– Jännittää lähteä nollasta. Sitähän Mercury Circle tekee verrattuna Swallow the Suniin, jossa pääsin valmiiksi katettuun pöytään. Jaskakin joutuu kasaamaan rumpunsa itse, mitä se tuskin on tehnyt kahteenkymmeneen vuoteen – ja se on tosi innoissaan. Tällä jengillä on hauskaa tehdä hulluja pienen budjetin neppailujuttuja. Mercury Circlessä on paljon askartelua ja leikkimistä.
Jaani Peuhu lähtee Espooseen treeneihin. Nyt asiat tehdään oikein, mutta hän ei silti ole vielä tullut maailmoista viimeiseen.
– Mercury Circlen musiikki muuttuu koko ajan. Olen myös tekemässä maailmanmusalevyä, josta en voi vielä kertoa enempää.
Julkaistu Infernossa 8/2021.