Tar Pondilla on ikää kahdeksan vuotta, mutta kokoonpano on Suomessa melko tuntematon. Mistä yhtye sai alkusykäyksensä?
– Martin Ain [ex-basisti], Thomas Ott [laulu] ja Alain Kupper [ex-kitaristi] olivat kolme parasta ystävääni, jotka olen tuntenut vuosikymmenten ajan. Mietin, että pitäisi perustaa yhdessä bändi. Musiikillisesti projekti olisi todella raskas ja hidas, koska olen aina halunnut soittaa sellaista musiikkia, Coroner-rumpalina parhaiten tunnettu Marquis Marky kertaa.
– Teimme Coronerin Death Cult -demolle [1986] kappaleen The Invincible, ja rakastan sitä biisiä yhä. Siitä lähtien soitin nopeaa ja teknistä metallia, ja kun lopetin Coronerissa, halusin viimein soittaa doomia. Martin oli porukassamme ainoa, joka tuli todella raskaan musiikin parista, mutta olin varma, että Alain ja Thomas sopivat tällaiseen musiikkiin hyvin. Soitimme kahdet treenit ja olimme kaikki samoilla linjoilla jatkon suhteen. Olen iloinen, että sain tehdä levyn Martinin kanssa ennen hänen kuolemaansa [lokakuussa 2017].
Niin debyyttinne Protocol of Constant Sadnessin (2020) kuin uuden Petrolin kappaleiden nimet ovat vain yhden sanan mittaisia. Miksi?
– Se oli aluksi vain käytännöllinen ratkaisu, laulaja Ott avaa.
– Treeneissä syntyi paljon materiaalia ja raitojen nimeäminen yhdellä sanalla oli helppo tapa pitää tiedostot järjestyksessä. Yksi sana on ihan tarpeeksi. Valitsemani sanat syntyivät usein kappaleiden tunnelman tai jonkun satunnaisen sanoituspätkän inspiroimana. Suurimmassa osassa tapauksista ne säilyivät loppuun saakka, ja pidimme ideasta antaa pitkille kappaleille lyhyet nimet.
Onko Tar Pondilla selkeä johtaja?
– Ei lainkaan, Marky jatkaa.
– Kun Martin ja Alain olivat vielä mukana, he olivat tavallaan liidereitä. Toisinaan he kävivät treeniksellä pitkiä ja äänekkäitä keskusteluja, kun muu bändi halusi jatkaa jamittelua. Nyt jokainen meistä tiputtelee omia ideoitaan, jotta pääsisimme niin lähelle täydellistä musiikkia kuin mahdollista.
Mistä into tehdä näin synkkää musiikkia tulee?
– Pelkäsin pienenä mörköjä ja noitia sänkyni alla, mutta olin samalla todella kiinnostunut kaikesta pelottavasta, Ott alustaa.
– Rakkauteni synkkää ja surullista musiikkia kohtaan syntyi, kun tutustuin hiljalleen The Beatlesin synkempiin kappaleisiin kuten She’s So Heavy ja Helter Skelter. Joy Division oli tietysti kasarilla kova juttu.
– Martin esitteli minulle esimerkiksi Current 93:n ja Christian Deathin, Marky puolestaan muistelee.
– Taidekoulussa pari kaveria tutustutti minut gootti-ja dark wave -kamaan kuten Alien Sex Fiendiin, SPK:hin, Sprung aus den Wolkeniin, Featusiin ja niin edelleen. Tykkäsin polttaa pilveä ja sukeltaa synkkään maailmaan. Kyse on vähän kuin kauhuelokuvien katselusta. Siinä voi antaa pelottavan, synkän ja masentavan maailman viedä mukanaan, mutta lopulta sitä palaa todellisuuteen.
– Minä koen asian vähän toisin, Ott tuumailee.
– Tunnen sisälläni pimeyden, joka on täynnä demoneja, epätoivoa, vihaa ja tuhoa. Sen vuoksi näen maailmassa paljon kauhua, joka ei luo kovin positiivista kuvaa tulevaisuudesta. Onneksi voin kohdata demonini tekemäni taiteen kautta. Lopulta elän kuitenkin aika iloista, rentoa ja ehkä optimististakin elämää tässä hullussa maailmassa.
Julkaistu Infernossa 8/2023.