”Tämän yhtyeen merkitys on siinä, että se noudattaa tietynlaista visiota” – haastattelussa Lord Vicar

Doom metal -yhtye Lord Vicar on tehnyt tähän asti surumielisimmän levynsä. Sillä kuuluu maailman tila.

01.11.2019

Doom metal on oletusarvoisesti nimensä mukaista musiikkia, uhkaavaa, painostavaa ja allensa painavaa. Vaarallista. Sen kanssa ei leikitä, eikä se anna armoa.

Törmäsin hiljattain aiheesta keskustellessa mielipiteeseen, että doomia nyt tusinan vuoden ja neljän studiolevyn verran annostellut Lord Vicar edustaisi ”turvadoomia”, millä tarkoitettiin sitä, että yhtyeen musiikki on kuin oppikirjasta revittyä eikä vaarantunnetta tai repäisyjä oikein tahdo löytyä.

Millaisia ajatuksia tämä luonnehdinta herättää, Lord Vicarin perustaja Kimi Kärki?

– No mähän olen kunnon turvamies, kitaristi nauraa.

– Jos yliopistolla työskentelevä päälle nelikymppinen kahden lapsen isä yrittää saada musaan irrallista vaarantunnetta, jotta se miellyttäisi totaalisen äärimetallin ystäviä, se olisi täysin falskia. En ole vetämässä ranteitani auki, minua kiinnostavat toisenlaiset asiat; intensiteetti, tarinankerronnan syvyys ja aitous.

Kärki jatkaa, että meillä jokaisella on demonimme, ja yhdelle soivat eri kellot kuin toiselle.

– Teen sellaista musaa, joka resonoi itsessäni, ja siihen liittyy tietenkin myös tämä tietynlainen tradition kunnioittaminen. Lord Vicarissa yhdistyvät tuomiometalli, akustiset sävyt, progeilu ja hard rock, eli kyllä se aika eklektistä tavaraa on. Ja rohkenen väittää, että soundimme on tunnistettava. Ehkä tuon mielipiteen omaava henkilökin löytää sieltä jotain muutaman vuoden päästä. Minulla ei ole kiire.

Niin tai näin, ensimmäinen ajatus Lord Vicarin uutta The Black Powder -albumia kuunnellessa on, että nyt ovat setämiehet allapäin. Eiväthän yhtyeen aiemmatkaan levyt ole edustaneet varsinaista riemusaattoa, mutta uutuudella lippu on ilmiselvästi puolitangossa.

Kärki vahvistaa heikon henkisen luiston.

– Yhtyeen neljä isää on aika erilaisissa elämäntilanteissa, toiset paremmissa ja toiset ihan pohjalla, mutta kun tätä maailmaa katsoo, ennusmerkit itse rakennetulle helvetille ovat olemassa. Ja sitä ollaan jättämässä nimenomaan jälkikasvulle. Se aito ahdistus kuuluu myös tällä levyllä.

Pystytkö repimään iloa irti usein esitetystä väittämästä, että itse asiassa ihmiskunta elää parhaillaan dokumentoidun historiansa parasta aikaa? Vai sanotaanko suoraan että masentaa?

– No kyllä minua masentaa, mutta pakenen parhaani mukaan ajatukseen, että voimme muuttua ja muuttaa asioita. Toisaalta haen elinvoimaa esimerkiksi läheisistäni, työni merkityksistä ja jatkuvasta budoharjoittelusta. Nuoremmat ihmiset elävät monesti paljon näköalattomammassa tilanteessa, ja siksi radikalismi ja populismin nousu on nyt nettiaikana helppoa.

– Mutta ei tämä vain nuoria koske, Kärki jatkaa. – Mustavalkoinen maailma ja yksinkertaiset vastaukset monimutkaisiin ongelmiin vetoavat Suomessakin moniin. Halutaan sulkeutua. Tässähän on päällä valtava ambivalenssi: Yhtäältä jotkut elävät valtavan suojattua ja ”menestynyttä” elämää, mutta ovat silti onnettomia ja aivottoman viihdekulttuurin turruttamia. Toisaalta jotkut yrittävät lähinnä selvitä hengissä. Me kaikki olemme syntyneet samalle planeetalle, ja olisi hyvä miettiä millaisena jätämme sen Keith Richardsille.

Ihminen, tuhon kylväjä

Paitsi tietysti albumin nimi, myös sen ensimmäinen kappale, tuhdit 17 minuuttia laskuttava Sulfur, Charcoal and Salpeter viittaa jauheeseen, jonka alkumuoto kehitettiin Kiinassa ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen loppupuolella ja joka sai savuttoman – ja entistä tuhoisamman – muotonsa Ranskassa tuhannen vuotta myöhemmin.

Kimi Kärki kertoo, että The Black Powder, ”Mustaruuti”, on yksinkertaisesti metafora väkivallalle. 

– Ihminen on ollut taitava keksimään tapoja kylvää tuhoa ympärilleen, hän toteaa.

– Mietin myös valkoisen pulverin aiheuttaman egoistisen huuman vastapoolia: ihmiskunta on vetänyt mustia painajaisia nenäänsä läpi koko kirjoitetun historian. Lumisokeuden sijasta hapuilemme pimeässä, ja aina välillä liekki osuu sytytyslankaan. Ruuti, Zyklon B, Hiroshima, ihan samaa.

Levyn alkupuoli palaa hitaasti. Se on myös perin raskas, matalalta resonoiva ja hyvin alakuloisen oloinen. Sitten ruutisarvesta löydetään joutuisammat aineet, kunnes lopussa taas herkistellään ja hidastellaan.

Kärjen mukaan albumin rakenne ei ole sattumaa. Hän ajattelee edelleen jääräpäisesti albumimitassa. 

– Minulle hyvä levy on aina tarkoittanut jotain, missä on jonkinlainen kokoava idea ja toisaalta dynamiikkaa, variaatiota. Nyt valtavirtamusassa on päällä tarve herättää huomiota digisingleillä, ja albumit ovat usein lähes tarpeettomiksi katsottuja ja täynnä fillereitä. Vastustan tuollaista lyhytjänteisyyttä ja pyrin rakentamaan jotain, mikä avautuu hitaasti ja kestää kuuntelua. Hyvästä levystä avautuu uusia juttuja vielä sadan kuuntelun jälkeen!

– Tässä tapauksessa tuo dynaaminen kaari hitaasta alakulosta alkaen on juuri tämän ajattelun kirkastamista. Ja melankolia on ehkä kaiken tekemäni musan alkupiste ja lähtökohta, oli kysymys sitten Lord Vicarista, Ornesta tai soolomatskustani. 

Melankolia valtaa maat ja mannut, eikä paremmasta ole kuin hailakoita viitteitä. Vaan leikitäänpä vähän ja oletetaan, että olisit suuren vaikuttajasi Black Sabbathin kappaletta mukaillen ”Lord of This World” ja saisit viedä asioita siihen suuntaan kuin järkeväksi katsoisit. Mikä olisi ensimmäinen suuren linjan päätös, jonka planeettamme saisi maailmanvaltias Kärjen hallinnossa kokea?

– Kuristaisin kaikki kuninkaat pappien ja ylikansallisten yritysjohtajien suolilla? kitaristi viskaa kysymyksen takaisin. – Vakavasti suhtautuen ryhtyisin pykäämään tutkittuun tietoon pohjaavaa asiantuntijavetoista maailmaa, jossa koulutus, tuloerojen tasaaminen ja ilmastonmuutoksen pysäyttäminen olisivat keskiössä. Ja sitten jäisin eläkkeelle ennen kuin täydellinen valta pilaisi minut täydellisesti.

Birminghamiin kun viitattiin, niin millaisen viestin lähettäisit Ozzy Osbournelle – kehottaisitko lopettamaan kiertämisen, tai sen yrittämisen?

– ”If you feel you are too old to rock and roll, then you are.” Näillä Lemmyn sanoilla tukien: jos Ozzy haluaa mennä saappaat jalassa, suon sen hänelle. Mutta toisaalta soisin hänelle nyt ruhjotun ruumiin rauhallista parantelua.

Pappia kyydissä

Tuomioklassikko Reverend Bizarren jälkihöyryissä vuonna 2007 perustettu Lord Vicar tulee helposti omittua osaksi kotimaista bändirosteria, mutta totuus on monikansallisempi: tätä nykyä yhtyeessä ei vaikuta kuin Kärjen verran Suomen kansalaisia. Alusta asti kitaristin mukana rouhineista jäsenistä laulaja Christian ”Chritus” Linderson tulee Ruotsista ja Sveitsissä tätä nykyä majaileva Gareth Millsted Englannista. Myös vuodesta 2016 bändin bassoa pomputtanut Rich Jones on britti.

Kärki pitää moneen ilmansuuntaan leviämistä lähinnä hyvänä asiana.

– Tämä neljässä eri maassa asuminen tuottaa yhtyeeseen aika paljon vakavuutta. Silloin kun ollaan yhdessä, tehdään töitä kokonaisuuden eteen, että olisimme enemmän kuin osiemme summa. Jos näkisimme esimerkiksi viikoittain treeniksellä, hommassa olisi erilainen henki.

– Toisaalta tämän yhtyeen merkitys on siinä, että se noudattaa tietynlaista visiota. En soittaisi sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät kykene jakamaan sitä ja hoitamaan omaa tonttiaan. Nyt kasassa oleva kokoonpano, jossa rytmiryhmän britit ovat tunteneet toisensa lapsuudesta asti, on tähän asti kovin ja kemialtaan tervein.

Yhtyeen edellinen basisti Jussi Myllykoski putosi matkasta joitain vuosia sitten, minkä jälkeen Lord Vicar -lauteilla nähtiin kaksi entistä pappismiestä, kun nelikielisen varressa riehui paikkausperiaatteella Reverend Bizarre -keulamies Sami ”Albert Witchfinder” Hynninen.

Moni toivoi, että Hynnisestä olisi tullut keikkasoittelun myötä Lord Vicarin täysivaltainen jäsen. Näin ei kuitenkaan käynyt. Miksi?

Lord Vicar lauteilla tuuraavan basistin Sami Hynnisen kanssa. Kuva: Hervé Iommi

– Sami tuli yhtyeeseen pelastamaan meidät tilanteessa, jossa tarvittiin helvetin nopeasti helvetin hyvä mies. Hän ei missään vaiheessa ollut tulossa vakijäseneksi, hänellä on aivan liian monta omaa rautaa tulessa, Kärki painottaa.

– Tämä asetti tiettyjä rajoitteita esimerkiksi settilistalle, menimme hänen kanssaan tietyllä satsilla, jonka hän oli treenannut kasaan. Oli todella hauskaa soittaa taas hänen kanssaan ja muistella menneitä, mutta minulle on tärkeää katsoa eteenpäin ja mahdollistaa muutos.

Terveisiä laminaattilattialta

The Black Powder tarjoaa kenties musiikillisesti monipuolisinta Lord Vicaria tähän asti, mutta yksi yhtyeen tavaramerkeistä ei ole kokenut muutosta: kolmen aiemman albumin (Fear No Pain, 2008, Signs of Osiris, 2011, ja Gates of Flesh, 2016) kansia on koristanut 1800-luvun lopussa tai seuraavan vuosisadan alussa syntynyt maalaus, ja sama linja jatkuu.

Tällä kertaa kunnian visuaalistaa tuomiometallistien musiikkia on saanut englantilaisen taidemaalarin George Frederick Wattsin vuosina 1886–1887 maalaama teos Death Crowning Innocence. Maalaus on vaikuttava ja kytkeytyy Kärjen aiempien valintojen tavoin levyn muuhun ilmeeseen, mutta kitaristi kertoo, että muitakin vaihtoehtoja oli.

– Pyörittelin muun muassa muutamaa lapsisotilasvaihtoehtoa, mikä sekin kertoo osaltaan levyn tematiikasta. Lopulta se pelkistyi lapsen kuolemaan abstraktimmalla tasolla, Kärki sanoo.

– Levyn syntyyn vaikutti osaltaan se, kun vierailin Prahan juutalaisella hautausmaalla. Siellä on synagoga, jossa on alttarina uuni ja seinät ovat täynnä palaneiden nimiä. Vaikuttava muistomerkki täydelliselle pimeydelle. Siellä oli myös yhdessä huoneessa näyttely, jossa oli lasten piirustuksia keskitysleireiltä. Oli pakko käydä välillä vetämässä henkeä tuon huoneen ulkopuolella. Lapsen maailman ilot ja surut olivat läsnä suodattamattomina, kukat ja painajaiset, raidalliset vaatteet, aurinko, sotkua ja piikkilankaa. Kuolemanenkelissä ja tuon maalauksen surumielisessä rauhassa on jotain lohdullista – kyllähän levylle tarvittiin myös lohdullinen elementti. Toisaalta se on läsnä tiettyjen soitannollisten osien kauneudessa.

Kevennämme myös jutun kaarta palaamalla leikkimään maailmanvaltiasta. Jos sinulla olisi kaikki maailman valta ja voima äänittää seuraava Lord Vicar -albumi minkälaisissa olosuhteissa ja kenen kanssa tahansa, millaisiin raameihin päätyisit?

– En muuttaisi mitään. Saan tehdä juuri sellaista musiikkia kuin haluan, yhteistyö sujuu, budjetti on riittävä ja levy kuulostaa siltä kuin pitääkin, Kärki luettelee.

– Kiertueolosuhteita muuttaisin paljon mieluummin. Mieleen tulee se, kun vielä tällä vuosikymmenellä tuli kerran nukuttua paljaalla laminaattilattialla Budapestissä. Se promoottori puhdistaa toivottavasti nykyään yleisiä käymälöitä.

Julkaistu Infernossa 5/2019.

Lisää luettavaa