Tasapainoinen instituutio – haastattelussa Amorphis

Halo on metallijätti Amorphisin 14. studioalbumi, joka täydentää yhtyeen matkalla jälleen yhden kolmen levyn syklin.

Vuonna 2018 julkaistu Queen of Time oli menestys. Suomen listaykköseksi ponkaissut levy pitää sisällään useita niin valtaisasti radiosoittoa saaneita kappaleita, että harva on voinut välttyä kuulemasta niitä. Biisit soivat ympäri maailmaa, kun Amorphis

veti levyn tiimoilta liki parisataa keikkaa aina Etelä-Amerikkaa ja Japania myöten.

Albumin biiseihin pohjautuvan setin soittaminen oli tarkoitus päättää Dimmu Borgir -yhteiskiertueeseen alkuvuodesta 2020. Sen jälkeen Amorphisin oli määrä juhlistaa 30-vuotista uraansa erikoiskeikoilla.

– Meidän piti soittaa anniversary-keikat Tavastialla huhtikuussa ja jatkaa samalla teemalla tähän asti. Toisin kävi, vuonna 2017 yhtyeeseen palannut alkuperäisjäsen, basisti Olli-Pekka ”Oppu” Laine harmittelee.

Sääli, että koko 30-vuotiskiertue meni ohi. Bändi ei täytä kolmeakymmentä kovin usein, toinen vanhan liiton Amo-mies, kitaristi Tomi Koivusaari toteaa.

Vaikka Amorphis ehti soittaa tammi-helmikuussa 2020 kymmenen keikkaa, loppuvuosi oli suorastaan surullinen.

– Soitettiin tietysti trendikkäästi striimikeikka, Oppu nauraa.

– Setissä oli paljon matskua muun muassa 2000-luvulta. Oli hauskaa päästä rutkuttelemaan ralleja, joita en ollut itse soittanut aiemmin.

Striimauksia tuli sen verran, että nettikeikan toteuttaminen oli taloudellisesti järkevää. Miehet pohtivat silti, kuinka kauan striimit jaksavat kiinnostaa ihmisiä.

– Se oli jännä kokeilu, ja siihen hetkeen oli hauskaa, että oli edes jotain, Tomi miettii.

– Oli silti todella outoa, että edessä oli vain kameraryhmä ja päässä kohisi, kun biisi päättyi. Ei sellainen korvaa liveä.

Kesäkuisen striimin jälkeen Amorphis soitti vain Porin Rock in the City -festareilla sekä Tavastialla tiukkojen erikoisjärjestelyjen vallitessa. Alun perin keikkoja piti olla kolme, mutta rajoitetun yleisökapasiteetin vuoksi määrä kipusi kuuteen. Lyhennetyistä soittoajoista johtuen settilista ei ollut lopulta niin kattava kuin sen piti olla, mikä tietysti harmitti bändiä.

– Kahden setin vetäminen samana iltana on aika raskasta, Tomi kertoo.

– Fyysisesti se onnistuu, mutta koko ajatus oli outo, kun bändi ei ole tottunut sellaiseen Irwin Goodmanin juhannuskeikkamei-

ninkiin. Yleensä keikka loppuu kun se loppuu. Nyt piti yhtäkkiä koota itsensä henkisesti uudestaan ja vetää vieläpä samat biisit!

Oppu naureskelee kertoessaan yhtyeen käytännössä asuneen Tavastialla kolmen päivän ajan.

– Olihan se petrausta striimiin nähden, eli ehkä nämä jälkimmäiset oli sentään ihan oikeita keikkoja. Ei tuollaista soisi silti tapahtuvan uudestaan, eli normikeikkoja vaan jatkossa, kiitos.

Amorphisin toissa vuoden suunnitelmiin kuului myös Tales from the Thousand Lakes -albumiin (1994) keskittyvä kiertue syksyllä Yhdysvalloissa. Keikat peruttiin jo keväällä, mutta ne eivät olisi toteutuneet välttämättä muutenkaan, sillä lämppäriksi kiinnitetyn Entombed A.D:n nokkamies Lars-Göran Petrov menehtyi syöpään vuoden 2021 alussa.

Ruotsalainen death metal -legenda oli Amorphisille vanha tuttu.

Oppu: – Kiersimme Entombedin kanssa ensimmäisen kerran vuonna 1994 ja tutustuimme vähän syvällisemmin jokaiseen jätkään. Tämän rundin olisi kyllä suonut tapahtuvan. Olisi ollut todella ikimuistoista päästä vetämään kunnon old school -kiertue!

Tomi: – Ja nimenomaan niin päin, että he olisivat lämpänneet meitä! Vaikkei se sama bändi olekaan.

Oppu: – Vähän huolestutti, kun näin Entombed A.D:n edellisenä keväänä On the Rocksissa. Bändi oli sellaisessa vedossa, että tuli ihan pala kurkkuun. Ei jumalauta, vielä pitäisi soittaa itse tämän jälkeen!

Yksi askel taaksepäin

Ahkeraan keikkailuun tottunut bändi pääsi lavoille viime vuonna vain yhdeksän kertaa. Toisaalta Amorphis olisi pitänyt pienimuotoista keikkataukoa joka tapauksessa, sillä yhtyeen suunnitelmiin kuului uuden albumin tekeminen.

Miltä tuntui ryhtyä luomaan seuraajaa Under the Red Cloudin (2015) ja Queen of Timen kaltaisille tasokkaille albumeille?

– Tuollaista ei ehkä kannata miettiä liikaa. Tekee vain parhaansa, sen mitä pystyy, Oppu miettii.

– Ei voi ajatella, että nyt täytyy tehdä vaikka The Bee kakkonen, Tomi sanoo.

– Ainakin minulla oli rima jotenkin korkeammalla, vaikka ainahan se on korkealla.

Amorphis-levyn tekeminen aloitetaan aina puhtaalta pöydältä. Biisiaihioita on kymmeniä, ja tuottajalla on iso rooli siinä, millainen albumista muodostuu.

– Tästä olisi saanut joko ihan hissuttelulevyn tai sitten tosi rankan levyn, jos olisi valinnut sellaiset biisit, Tomi miettii.

– Levyllä on paljon dynamiikkaa. On valittu juuri oikeat biisit, ja niiden välillä on hyvää vaihtelua. Olen tosi onnellinen, ettei tästä tullut mitään hiilipaperikopiota Queen of Timesta, Oppu toteaa.

Miehet kiittelevät nyt kolmatta kertaa tuottajana toiminutta Jens Bogrenia siitä, ettei orkestraatioita ja ”pompöösipaisuttelua” viety Halolla edeltäjiäänkin pidemmälle.

– Jens teki hyvän ratkaisun vetäessään piirun verran takaisinpäin ja tehdessään levystä hevimmän. Se oli oikea suunta tässä vaiheessa, Oppu sanoo.

Tomi kertoo bändin olleen jopa huolissaan siitä, kuinka paljon orkestraatioita olisi mukana.

– Jos tekisimme seuraavan levyn ilman Jensiä, se kuulostaisi varmaan ihan punkilta!

Albumin biisikohtaiset krediitit jakautuvat enimmäkseen kitaristi Esa Holopaisen ja kosketinsoittaja Santeri Kallion kesken.

– Demotettua matskua taisi olla lähes kaikilta. Tuottaja nappaa biisejä levylle sen mukaan, mikä sopii yhteen keskenään, Tomi kertoo.

– Kokonaisuus ratkaisee, Oppu jatkaa.

– Jens valikoi kappaleet ja tekee paljon sovitustyötä. Välillä hän saattaa räjäyttää biisin ihan atomeiksi ja kasata sen uudestaan, vaikka nyt sitä tapahtui kai hieman vähemmän kuin viimeksi. Ehkä myös siksi, että tilanne oli mikä oli.

Hyvä tuottaja, vaativa tuottaja

Tällä kertaa Bogren ei päässyt Suomeen tekemään esituotantoa bändin kanssa, vaan hommat hoidettiin internetin välityksellä ja tiedostoja vaihtamalla. Kommunikointi oli vaikeampaa, mutta Opun mielestä työskentelytavassa oli myös puolensa.

– Ainakin omalta osaltani soitanta oli vapautuneempaa, kun Jens ei ollut vieressä vahtimassa.

Tuottajavelhon kovat vaatimukset ja äärimmäinen tarkkuus olivat bändillä tuoreessa muistissa.

– Emme edes yrittäneet lähettää mitään sinnepäin vedettyjä puolivalmiita raakileita. Tiesimme, että ne joutuu kuitenkin vetämään uudestaan. Ainoastaan kielten vaihtamisessa, minkä suhteen Jens on aika fanaattinen, olisi voinut fuskata, Tomi sanoo.

– Mä jätin kerran vaihtamatta, täytyy myöntää, Oppu nauraa.

– Mäkin taisin kerran jättää. Väitin kyllä vaihtaneeni, Tomi jatkaa.

Tomi ei näe vaativan tuottajan kanssa työskentelyssä huonoja puolia.

– Tällaiseen persoonaan voi luottaa täysin. Jos olisi joku huithapeli, kaikki stressi tulisi itselle. Jens ottaa vastuun koko paketista ja on tarkempi kuin varmaan kukaan meistä.

– Jokaisella on oma näkemys asioista, joten helpottaa, kun yksi ottaa vastuun kaikesta, Oppu komppaa.

– Se poistaa painetta bändin jäseniltä. Miksauksen kanssa ei synny ristiriitoja, kun annetaan vain se yksi vaihtoehto. Siitä täytyy vain oppia tykkäämään itse.

Tomi palaa muistelemaan Queen of Timen äänityssessioita.

– Aloitimme tosi aikaisin aamulla. Oma osuuteni oli ohi, ja olin juuri nukahtanut puoliltaöin, kun Jens tuli herättämään, että tule soittamaan yksi juttu uudestaan. Mietin, että ei tuo voi olla tosissaan! Sanoin, että se on nauhalla, ottakaa siitä, mutta Jens väitti, että olen soittanut sen eri tavalla. Todettiin sitten, että olin soittanut sen samoin, mutta piti kuitenkin päästä repimään ylös.

– Aina ei ole hauskaa, mutta sellaista se on. Jens menee aika syvälle ja on saanut kai paritkin burnoutit aiheesta aikoinaan.

Oppu palaa vaihtamisen taakkaan.

– Kielet täytyy vaihtaa jokaisen biisin jälkeen – ellei useamminkin! Mulla oli sormet verillä pelkästään sen takia.

– Tämä Jensin fiksaatio kertoo aika paljon, vaikka tietenkin ymmärrän sen. Hänen kanssaan työskennellessä on oppinut nostamaan rimaa soitossa ja siihen valmistautumisessa.

Kun bändi tuntee tuottajan ja tietää mitä hän haluaa, asioita tehdään jo lähes automaattisesti.

– Under the Red Cloudilla Jensin isoin rooli oli siinä, että hän nosti tempoa yhtäkkiä aika radikaalisti. Seuraavaa levyä tehdessä tiesimme, ettei Jens tule sulattamaan jotain tempoa, joten nostimme sitä jo valmiiksi, Tomi nauraa.

– Queen of Timen esituotannossa hän saattoi sanoa yhtäkkiä lennosta, että nyt moduloidaan koko biisiä puoli sävelaskelta. Jens puristaa artisteista irti sen, mitä tietää saavansa, ja jos siihen ei kykene, on ehkä väärässä paikassa.

Isoja biisejä

Halolla on mittaa vajaat 56 minuuttia. Vaikka edeltäjänsä oli vielä hitusen pidempi, levy sijoittuu yhtyeen mittavimpien albumien joukkoon. Bändin oma ajatus oli pistää levylle kymmenen biisiä, mutta Bogren halusi yhden enemmän.

Kaksikko ei näe kestoa välttämättä ongelmana, kun kyse on Amorphisista.

– Metallifanit kuuntelevat vielä kokonaisia levyjä eivätkä vain yksittäisiä biisejä, Oppu pohtii.

– Levyihin liittyy niin paljon muutakin kuin se, että on kymmenen biisiä peräkkäin, Tomi jatkaa.

– Hevissä ja metallissa on aina ollut kyse kokonaisuuksista. Kuulijakunta etsii, kaipaa ja hakee esimerkiksi tematiikkaa ihan eri tavalla.

Oppu pohtii, että vaikka soittolistat ja yksittäiset biisit ovat tätä päivää, mietityillä levykokonaisuuksilla ja teemoilla on yhä arvoa.

– Onneksi bändeillä on yhä vapaus luoda taiteellisia kokonaisuuksia. Olisi painajaismaista, jos tämä menisi siihen, että levy julkaistaan biisi kerrallaan, yksi biisi vuodessa.

– Meidän bändin elinaikana ei varmasti tulla menemään siihen, Tomi toteaa.

Halon ensimmäinen single The Moon julkaistiin joulukuun alussa. Vaikka kappale lienee albumin radioystävällisin, bändille valinta ei ollut itsestäänselvyys.

– Olisin ehkä arvannut poiminnan, koska siinä ei ole niin paljon örinää. Se oli mielestäni vahva sinkkuehdokas, mutta toisaalta annamme levy-yhtiön hoitaa nämä valinnat, Tomi avaa.

– Yleensä on muutama kappale, jotka tuntuvat vahvoilta ehdokkailta, mutta joskus biiseistä ei tule lopulta yhtään sellaisia kuin aluksi odotti tai oletti.

Sinkkubiisit erottuvat joka tapauksessa Amorphisin levyiltä aina hyvin vahvasti.

– Emme todellakaan mieti, että tästä ja tästä väännetään nyt sinkku, Oppu nauraa.

– Treenivaiheessakaan ei ole mitään käsitystä siitä, mikä biisi lähtee soimaan radiossa. Eikä sitä pidäkään miettiä. Tomi kertoo bändin puuttuvan singlevalintoihin vain

harvoin. Edellisen levyn lohkaisuja miettiessä tällainen tilanne tuli vastaan.

– Jossain vaiheessa näytti siltä, ettei The Beetä ja Amongst Starsia olisi valittu ollenkaan. Silloin taisimme vihjailla, että nämä ovat ehkä tärkeämpiä tai isompia kappaleita kuin pari muuta.

– Joskus omasta mielestä levyn huonoin biisi on juuri se suosituin, ja tuntuu oudolta, että joku tykkää siitä niin paljon.

Ajattomia tarinoita

Halo-albumin tekstit kertovat jääkauden jälkeisestä ajasta ja ovat taiteilija Pekka Kainulaisen käsialaa. Mies on kirjoittanut Amorphisin sanoitukset vuoden 2007 Silent Waters -albumista lähtien. Yhtyeellä on toimintatavasta vain hyvää sanottavaa.

– Se on tavallaan helpotus. Meillähän oli alusta lähtien vaikeuksia sanoitusten kanssa, ja siksi siihen Kalevalaan päädyttiinkin, Oppu kertoo.

– Konsepti toimii hyvin, kun sanoitusten aihepiiri ja tyyli on sama, runomitta. Tietysti vielä hyvin tehtynä, onhan Pekka ihan oikea runoilija. Olisi ehkä taloudellisesti fiksumpaa tehdä sanat itse… Tai sitten ei, onhan tämäkin aika mielenkiintonen asetelma.

Miehet muistelevat sanoittamisvaikeuksia, joiden parissa yhtye kamppaili Tales from the Thousand Lakesin ja Elegyn (1996) aikoihin.

Tomi: – Meillä ei ollut hajuakaan sanoituksista edes siinä vaiheessa, kun olimme jo matkalla studioon äänittämään. Biisit tehtiin tavallaan instrumentaaleiksi.

Oppu: – Voin vannoa, että muistan, kun studiossa kaivettiin sanoja jostain Kantelettaresta ja aseteltiin niitä paikalleen.

Tomi: – Emme edes treenanneet sovituksia, vaan äänitimme biisit suoraan. Siltä ne vähän kuulostavatkin.

Oppu: – Mutta siitä tulee spontaania meininkiä. Siinäkin on puolensa, kun ei mieti liikaa!

Ulkopuolinen sanoittaja on helpottanut bändin työtä, ja alkuhämmennyksen jälkeen yhteinen sävel on kantanut.

– Alussa emme osanneet ilmaista selkeästi, mitä haluamme. Pekka duunasi parit esimerkit, minkä jälkeen osasimme sanoa, että ei pitserioita, autoja tai kahviloita, Tomi naurahtaa.

Runoilijan sanoituksissa on paljon henkilökohtaista, mikä on Opun mielestä hyvä asia.

– Pekka pystyy avaamaan kuulemma jokaisen lauseen kysyttäessä! Kun on kyse näin universaaleista jutuista, ihmiset voivat samastua niihin helposti.

Kainulainen kirjoittaa sanat suomeksi ja muusikko Ike Vil (Ilkka Salmenpohja) kääntää ne englanniksi. Teksti saattaa muuttua vielä laulusovituksiin sanoja asetellessa.

– Sanoituksia ei pidä pureskella kuulijalle liian valmiiksi. Hyvä sanoitus on sellainen, että jokainen voi ottaa siitä omat tulkintansa. Emme halua pilata sitä kertomalla, että tämä biisihän kertoo vain tästä kalastusreissusta, Tomi heittää esimerkkinä ja nauraa.

Koska musiikki ja sanoitukset syntyvät selkeästi erillään, bändillä ei välttämättä ole sävellysvaiheessa suurta käsitystä tulevista lyriikoista.

– Joskus biisi loksahtaa hienosti kohdilleen, vaikka sitä ei ole suunniteltu. Esimerkiksi Nightbird Songille antamani työnimi oli joku Yö… En muista tarkalleen mikä, mutta se oli hämmästyttävän lähellä lopullista nimeä, Tomi sanoo.

– Sehän tässä musiikissa on hauskaa, että on tällaisia sattumusten kautta syntyneitä juttuja.

Oma lukunsa

Under the Red Cloud, Queen of Time ja Halo muodostavat trilogian, joka ei ole bändin mielestä välttämättä trilogia alkuunkaan.

– Nämä levyt ovat tavallaan irrallinen kolmikko Amorphisin tuotannossa, Oppu kertoo.

– Niitä ei voi verrata mihinkään aiempaan materiaaliin, myöskään tuotannon kannalta. Toisaalta niitä ei osaa ajatella

yhtenä kokonaisuutena, kun ei tiedä, mitä seuraava levy tuo tullessaan.

Kolmikon välillä ei vallitse mitään teemaa, vaikka esimerkiksi niiden kansitaiteet ovat hyvin yhteneväisiä.

– Emme ehkä pysty hahmottamaan niin pitkiä ajanjaksoja, että suunnittelisimme kolme levyä eteenpäin, Tomi toteaa.

Kaksikon mielestä lähes koko yhtyeen tuotanto on jaettavissa kolmen levyn sykleihin.

– Ei välttämättä musiikillisesti, mutta kolmen levyn jälkeen tapahtuu jotain, Tomi kertoo.

– Voi ajatella, että nämä kolme levyä ovat samaa sarjaa. Se on aina käännekohta, tavalla tai toisella.

Jää nähtäväksi, millainen käännekohta on edessä seuraavaksi.

– On ehkä siunaus, ettei voi tietää, mitä maailmassa ja yhtyeessä tapahtuu, missä tuotantoporukassa ollaan ja niin edelleen, Oppu sanoo.

– Koronakin on osoittanut, että on aika vaikeaa ennustaa yhtään mitään, ja epätietoisuuden kanssa on osattava elää.

– Mä en ainakaan edes haluaisi tietää. Se pilaisi koko juttua jonkin verran, Tomi toteaa.

Yhtye haluaa säilyttää tietynlaisen spontaaniuden ja valinnanvapauden.

– Jos koko bändillä tulee samanaikainen intohimo tehdä vaikka akustinen levy, sen mahdollisuuden on saatava olla olemassa, Oppu heittää.

Oma tyyli

Kansanmusiikkivaikutteet ja death metal -perusta ovat pysyneet Amorphisin matkassa monien muiden asioiden muuttuessa. Nykyisin myös kokoonpano on lähellä alkuperäistä.

– Bändissä on yhä neljä tyyppiä, jotka ovat olleet perustamassa sitä aikoinaan, Tomi hehkuttaa.

Amorphisissa viime vuosina tapahtuneet muutokset ovat kaksikon mielestä pienimuotoisempia kuin alkuaikoina.

– Joskus tavallaan kadehtii bändejä, joilla on ollut aina sama logo, kansitaiteilija, tyyli ja miehistö. Toisaalta luulen, että se myös rajoittaa bändiä. Siitä muotista ei voi lähteä vaikka haluaisikin, Tomi miettii.

Amorphis hyppäsi muotista ensimmäisen kerran jo varhaisessa vaiheessa.

– Meillä on aina ollut mahdollisuus tehdä musiikillisesti erilaisia juttuja hymyssä suin, Tomi jatkaa.

– Nyt bändi on hioutunut kaikkien kokeilujen jälkeen aika selkeään suuntaan, oli se mitä tyyliä hyvänsä. Mun mielestä se kuulostaa Amorphisilta.

Oppu viittaa yhtyeen alkuvuosien levyihin todetessaan, ettei treeneihin ehkä tuoda enää tekno- tai humppakohtaa.

– Sekin oli tietysti hienoa. On kivaa, että on tällainen foorumi, jossa voi toteuttaa kaikkia musiikillisia mielihaluja sen sijaan, että olisi viisi sivuprojektia. Vaikka niitäkin on siunaantunut, kaikkien tarpeet täyttyvät tässäkin bändissä.

Musiikillisessa monipuolisuudessa on tietysti myös kääntöpuolensa.

– Kaikki eivät tietenkään seuraa esimerkiksi kiertueita niin aktiivisesti, vaan katsovat vain, että Amorphis on keikalla. Olimme joskus Tales-spesiaalirundilla jossain Seinäjoella ja soitimme vain sitä levyä. Miksaaja kertoi, että joku fani poistui kesken setin jupisten, että ”ei nämä kertoneet, että soittavat pelkästään tällaista paskaa”, Tomi nauraa.

– Jos House of Sleepiä ei tule, jotkut vihastuu siitä bändille.

Osasyy Amorphisin valtaisaan suosioon on kovassa keikkatahdissa, jonka ansiosta yhä useampi on päässyt näkemään ja kuulemaan porukan musiikkia. Ennen pandemiaa yhtye tuntui kuuluvan suurin piirtein jokaisen festivaalin kattaukseen.

– Fanikatras on kertynyt vuosien varrella, ja aina tulee uusi sukupolvi. Jotkut putoavat ehkä kyydistä, mutta osa jää, Oppu miettii.

– Jos ajattelee, että soitimme Frankfurtissa vuonna 1994, ja siellä oli vaikka tuhat ihmistä, niin varmasti osa heistä on yhä mukana. Kaikki eivät ole meidän ikäisiä, vaan uusien levyjen myötä tulee myös nuoria faneja.

– Olemme tavallaan instituutio, mikä ehkä vaikuttaa radiosoittoon ja näkyvyyteen. Onhan se aina tietynlainen tapaus, kun Amorphisilta tulee uusi levy – piti se sisällään mitä hyvänsä.

Kaksikko kiittelee yhtyeen taustajoukkoja, jotka mahdollistavat tasalaatuiset esiintymiset ja alati kasvavan tuotannon.

– Aina voi luottaa, että homma toimii, eikä itse tarvitse kuin ilmestyä paikalle, Oppu kehuu.

– Pystymme vetämään näyttävän show’n lähes missä tahansa olosuhteissa, mikä on varmasti yksi Amorphisin vahvuuksista.

Nykyään bändin keikoista on sekoilu kaukana, mutta aina asia ei ole ollut niin.

Tomi: – 90-luvulla otettiin oppia 80-luvun bändeistä ja ajateltiin, että täytyy juoda Jack Danielsiä ja on ok juoda ennen keikkaa. Ei sellainen tulisi nykyään mieleenkään.

Oppu: – Siihen aikaan oli kyseenalaista, jos bändi ei dokannut ennen keikkaa.

Tomi: – Kyllä siinä piti kulkea pieni taival ennen kuin homma muuttui ammattimaisemmaksi yhdelläkään bändillä. Osa tippui kyydistä jo siinä vaiheessa, kun se meni vakavammaksi
– tai kun se ei mennyt.

Suunnitellusti eteenpäin

Amorphisin kalenterissa on tällä hetkellä nippu festareita ja kaksi keikkaa Venäjällä maaliskuun alussa. Vaikka kaksikko ei usko jälkimmäisten toteutuvan, odotukset keikkavuotta kohtaan ovat yllättävän optimistiset.

– Satsaamme kesään ja luotamme, että ainakin Suomessa voi järjestää festareita ihan normaalisti. Ainakin itse odotan niitä kovasti, sillä onhan tämä pitkä aika istua käsien päällä, Oppu miettii.

Tähänastisista peruutuksista, siirroista ja pettymyksistä huolimatta bändillä riittää vielä toivoa ja energiaa painaa täysillä eteenpäin.

– Jos kaikki menee kuten pitää, edessä on aika samantyyppinen kiertuesykli kuin Queen of Timen kanssa. Pari kiertuetta Euroopassa, pari Jenkeissä ja tietysti festarit siinä välissä. Pidämme ehkä kuukauden taukoja, mutta muuten olemme kiertueella varmaan koko ajan.

Yhtye pitää keikkailua Suomessa mahdollisena, vaikka muu maailma ei aukeaisi kiertämiselle. Täysin ongelmitta kotimaassakaan ei kuitenkaan toimita.

– Kaikki bändit ovat samassa tilanteessa ja jonoja alkaa olla aika paljon. Keikkoja ja varauksia on siirretty jatkuvasti, joten ne alkavat kasaantua, Tomi miettii.

– Kuulin, että eräs iso keikkapaikka Euroopassa on tänä vuonna loppuunvarattu. Aika rajua, jos jokaiselle päivälle on joku esiintyjä. Miten sinne riittää yleisöä?

Oppu on huomannut samankaltaisen ilmiön Suomessa.

– Katselin tuossa Tavastian keikkalistaa, ja siellä on ihan isoja bändejä keskellä viikkoa. En tiedä, kuinka tavallista se on.

– Toiveikkuutta on ilmassa, sillä bändejä on kiertueella nyt esimerkiksi Jenkeissä. Tietysti sielläkin tapahtuu yksittäisiä peruuntumisia, eikä tämä varmasti tule olemaan helppoa.

Ensimmäinen poikkeusvuosi meni Tomin mukaan yllättävän rennosti, mutta nyt olisi jo kova halu päästä tekemään.

– Ajattelin silloin, että nyt on loma ja voin kerrankin tehdä asioita, joita normaalit ihmiset tekevät. Oli ihan hauskaa, ettei matkalaukku odottanut lähtöä eteisessä jatkuvasti.

– Nyt, varsinkin kun tulee levy, ei haluaisi sen menevän hukkaan. No, eihän se hukkaan mene, mutta kiertäminen

kuuluu levyn julkaisuun olennaisesti. Jos uusia biisejä ei pääse soittamaan livenä, se vaikuttaa varmasti myös albumin myyntiin ja hypeen.

Tämän lehden ilmestyessä Halon julkaisuun on kaksi viikkoa. Millaisia neuvoja kaksikko antaa albumia odottaville kuulijoille?

– Levylle kannattaa antaa aikaa, Oppu vinkkaa.

– Osa biiseistä avautuu helpommin, mutta on myös niitä, joita täytyy kuunnella vähän enemmän. Kaikki ei ole aivan framilla, ja uusia juttuja saattaa löytää pidemmänkin ajan päästä.

Tomi toteaa, ettei Haloa kannata välttämättä ajatella minkään seuraajana.

– Se on tavallaan oma lukunsa eikä jatko-osa millekään, vaikka onhan siinä yhtäläisyyksiä aiempaan.

– Levy tuntuu silläkin tavalla onnistuneelta, että voisimme soittaa vaikka sen jokaisen kappaleen livenä. Olen joskus ajatellut, että se, kuinka monta biisiä voi soittaa keikoilla, ratkaisee, kuinka onnistunut kokonaisuus on. Nähtäväksi jää.

Levyllä ei ole ”itsetarkoituksellista progea”, mutta se on teknisempi ja vaativampi kuin edeltäjänsä.

– Tarttumapinta-alaa on ainakin paljon. Tämä ei ehkä ole helppo levy, mutta ainakin se on palkitseva, Oppu miettii.

– Queen of Timehan soitettiin pari kertaa kokonaisuudessaan, ja aprikoitiin tuossa, että noinkohan sama onnistuu tämän kanssa. Laulusuoritukset on sen verran kunnianhimoiset, että tämä voi olla aika haastava platta ainakin Tomi Joutsenelle.

Julkaistu Infernossa 1/2022.

Lisää luettavaa