Tavallinen kaveri, joka sattui päätymään Black Sabbathiin – haastattelussa Tony Martin

Tony Martinin nimen tullessa mainituksi moni yhdistää hänet Black Sabbathiin ja heavy metal -laulajien kärkikaartiin. Jos vaatimattomalta britiltä itseltään kysytään, hän ei koe olleensa koskaan hevari, rokkitähti tai edes ammattimuusikko.

07.05.2022

Tony Martinin nimen tullessa mainituksi moni yhdistää hänet Black Sabbathiin ja heavy metal -laulajien kärkikaartiin. Jos vaatimattomalta britiltä itseltään kysytään, hän ei koe olleensa koskaan hevari, rokkitähti tai edes ammattimuusikko. 

Kun brittilaulaja Tony Martin ilmestyy videopuhelun ruudulle ja alkaa kertoa hurjalla tahdilla itsestään, ensimmäinen reaktio näytön toisella puolella on pienimuotoinen yllätys. 

Vuonna 1957 syntyneestä Martinista piirtyy mielikuva Black Sabbathin levyillä laulaneesta miehestä, jonka ääni yltää paikoin yli-inhimillisiin korkeuksiin ja syvyyksiin. Hänen lyriikkansa ovat kertoneet suurellisten tarinoiden kautta pienistä asioista, mutta kaikesta Martinin tekemästä on paistanut läpi salaperäisyys. 

Nyt tarinaansa kuitenkin kertaa arvokkaasti harmaantunut kirkassilmäinen huivipää, jonka innosta pinkeä ääni ja vekkulimaisuus saavat hetkeksi epäilemään, onko ruudulla sittenkään se Black Sabbathin Tony Martin. 

Martinissa on valtavasti luontaista karismaa, mutta kuten laulajan kertomus paljastaa, hän ei ole koskaan ollut rockstara, eikä hänestä pitänyt koskaan tulla sellaista. Itse asiassa hänestä ei pitänyt tulla edes laulajaa. 

Kameleontin alku 

Jotta ymmärtäisi lähtökohtia, joista Tony Martin aloitti matkansa kohti brittiläisen heavy metalin kärkeä, on matkustettava 55 vuoden taakse Englannin Birminghamiin. 

Kuten monet muutkin aikansa brittimuusikot, myös Martin varttui tehdastyöläisperheessä. 

– En voi kertoa mitään hienoa tarinaa siitä, kuinka kotonani musiikki oli kaikki kaikessa ja miten vanhempani rohkaisivat minua soittamiseen, vaan me olimme ihan tavallinen ja aika varaton perhe, hymyilevä Martin sanoo. 

– Musiikki oli silti läsnä. Muistan aina, miten paljon vanhempani luukuttivat Monday, Monday -singleä, jonka The Mamas & the Papas julkaisi vuonna 1966. Tuo oli se kohta 9-vuotiaan Tonyn elämässä, kun tiesin musiikissa olevan sitä 

jotakin. Seuraavat vuodet olivatkin silkkaa The Beatlesiä ja The Rolling Stonesia. 

– Minulta kesti kauan ymmärtää, että kuka tahansa voi tehdä musiikkia. Kuvittelin, että muusikoksi on valmistuttava jostain koulusta tai vaikka kykykilpailusta. 

Martin ei pidättele nauruaan kertoessaan ettei ole todellakaan ollut koskaan mikään yksitotinen rocktai varsinkaan hevimies. 1970-luvulta asti hän on ollut kiinnostunut ”ihan liikaa kaikesta ja kaikista”. 

– Pääni on naurettavan avoin kaikelle! Se on sekä siunaukseni että kiroukseni. Kaikenlainen musiikki kiinnosti minua jo nuorena, ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä laajemmaksi makuni on kasvanut. 

– 70-luvulla kuuntelin rockin ohella klassista, bluesia, jazzia ja elektronista musiikkia. Pitkän aikaa olin täysin varma, että Bob Marley ja reggae ovat parasta musiikkia, mitä ihminen voi tehdä. Voitko kuvitella, mitä olisi tapahtunut 80-luvulla, liittyessäni Black Sabbathiin, jos sosiaaliset mediat olisivat olleet olemassa? Minut olisi naurettu pihalle bändistä! ”Kuka tämä reggae-ukko on ja mitä hän tekee meidän Black Sabbathissamme?!” En usko, että kameleonttimaisuuttani olisi katsottu hyvällä. 

– 70-luku ja proge ovat aina määrittäneet minua. Koen progen niin, että musiikissa käytetään juuri niitä työkaluja ja soundeja, joita haluttu viesti vaatii. Yes, King Crimson, Rush, Jethro Tull ja kumppanit osoittivat minulle jo alle parikymppisenä, että musiikissa mikä tahansa on sallittua. Se on ollut ohjenuorani.

Vinyylit musiikkikouluna

Useimmat mieltävät Tony Martinin laulajaksi, tulihan mies tunnetuksi Black Sabbathissa nimenomaan mikin varresta. Miehen ääni on vieläpä varsin omaperäinen ja sen tunnistaa jo muutamasta äänteestä.

Laulaminen ei kuitenkaan ollut Martinille ensimmäinen, toinen tai edes kolmas vaihtoehto, kun hän aloitti musisoimisen. Nykyäänkin hän on ennemmin multi-instrumentalisti kuin laulaja. 

– Kaikki alkoi siitä, kun sain ensimmäisen säkkipillini, Martin lohkaisee tuima ilme kasvoillaan, kuin testatakseen haastattelijaansa, ja tokaisee sitten pitkän hiljaisuuden jälkeen, että eihän englantilainen nyt voi soittaa skottisoitinta. 

– Oikeasti ajattelin pitkään olevani kitaristi. Sain isältäni kitaran ollessani 7-vuotias, eli ennen kuin oikein edes ymmärsin, mitä musiikki on. Pian opin ne neljä perussointua, joilla pystyy säveltämään vaikka tuhansia kappaleita. 

– Mihinkään musiikkikouluihin perheelläni ei ollut varaa, joten olen täysin itseoppinut. Ja hyvä niin, sillä en olisi ikinä osannut valita soitinta. Kitaraa opeteltuani halusin soittaa myös pianoa, rumpuja, bassoa, viulua ja… kaikkea! Minun musiikkikouluni olivat vinyylit. Pistin levyn soimaan, nostin neulan, opettelin yhden kohdan, laskin neulan takaisin, annoin biisin soida taas vähän ja niin edelleen. 

Laulamisen aloittamista Martin kutsuu naureskellen ”onnekkaaksi vahingoksi ja sattumusten sarjaksi”. 

– Koska olin hetken aikaa ennen kaikkea kitaristi, en keskittynyt ääneeni. Osasin kyllä laulaa, mutten panostanut laulamiseen tai varsinkaan miettinyt mitään tekniikkaan liittyvää pitkään aikaan, hän kertoo. 

– Kun olin 15-vuotias, kuuluin serkkuni kanssa samaan bilebändiin, jonka kanssa teimme paljon covereita. Sen jälkeen bändejä alkoi tulla 

vasemmalta ja oikealta. Oli Orion ja Legend ja Lions ja vaikka mitä, koska yksi bändi edusti yhtä genreä ja toinen toista. 

– Liittyessäni Legendiin menin koesoittoon kitaran kanssa ja bändin tyypit ihmettelivät, miksi minulla on se mukanani. Heillä oli jo kitaristi eivätkä he tarvinneet toista. Ihmettelin mitä voisin soittaa. He ehdottivat laulamista. En ollut ihan varma. En edes tiennyt, olinko heidän mielestään hyvä laulaja vai paska kitaristi, mutta syystä tai toisesta päädyin laulajaksi. Olen soittanut kitaraa lavalla ehkä kahdesti.

Köyhässä vara parempi

Mikä sitten sai vaatimattomista oloista tulleen birminghamilaisen muusikonalun tähtäämään menestykseen? Lyhyt vastaus on: ei mikään. Martinin mukaan häntä ei oikeastaan koskaan kiinnostanut nousta huomion keskipisteeksi. Kannustin löytyi aivan muualta. 

– Köyhyys on asia, joka ajaa ihmisiä eteenpäin paljon enemmän kuin rikkaus. Nuoruudessani työttömyys johti tylsistymiseen ja tylsistyminen luovuuteen. Paska duuni taas johti turhautumiseen ja turhautuminen luovuuteen. 

– Pitää muistaa, että tuolloin ei ollut sosiaalista mediaa tai kaiken maailman viihdykkeitä. Ei ollut oikein muuta vaihtoehtoa kuin juopotella, urheilla tai perustaa bändi. Siinäpä se brittiläisen menestyksen juju oli. Monet ihmisistä, joita kutsutaan nykyään modernin rockin legendoiksi, eivät todellakaan olleet koulutettuja muusikoita. Suurin osa heistä oli työttömiä ja rahattomia tehdastyöläisten lapsia. 

– Muistan, kun olin 16-vuotias ja tapasin kaverin, jolla oli rumpusetti. Se oli ihan uskomatonta. Tämä kaveri taas tunsi tyypin, jolla oli basso. Menimme basistin talolle, ja hänellä oli yksi vahvistin, jonka läpi me kaikki soitimme yhtä ja samaa äänipuuroa niin kauan, että se kärähti. 

– Rock syntyy selviytymisestä, traumoista ja elämän varjopuolten voittamisesta, mikä on päässyt unohtumaan siinä kohtaa, kun se kaikki on mekanisoitu ja viihteellistetty. Huvittunut huivipää videopuhelun ruudulla sanoo, ettei ihmisille ole hyväksi, jos asiat ovat liian hyvin. Hän hekottelee sanotun näkyvän siinäkin, miten hänen rakkaalla kotimaallaan menee nykyään urheilussa. – Aikoinaan brittiurheilijat juoksivat kirjaimellisesti henkensä edestä, koska he oikeasti tarvitsivat menestystä ja palkintorahoja kisoista, jotta pysyivät leivänkänttyrässä kiinni. Nyt moni urheilija on joko rikkaan urheilijan lapsi tai useampaa ammattia harjoittava ihminen, joka tekee jotain muuta, jos hän ei menesty kentällä. Ei ole mikään ihme, että kehitysmaista tulee nykyään nälkäisempiä urheilijoita.

– Selviytyminen on mielenkiintoista. Englanti ei ole mielestäni erityisen musikaalinen maa. Kyse on ennemmin siitä, että ottaa mahdollisimman paljon irti mahdollisimman vaatimattomista olosuhteista.

Pikaiset sapatit

Kun väistämätön tapahtuu ja keskustelu siirtyy siihen, miten 

30-vuotias Tony Martin päätyi tuolloin jo lähes parinkymmenen vuoden uran tehneen Black Sabbathin keulille, 

Martinin silmissä näkyy jälleen pientä pilkettä. 

Laulaja naurahtaa kuulleensa puhuttavan sadoista solistiehdokkaista ja kaduilla liikkuneen jopa puhetta, että hän olisi saanut pestin bändistä ostamalla paikan koelauluissa. 

– Minusta on hykerryttävää, että tämä aihe on ollut monelle niin kiinnostava, että siitä on keksitty vaikka minkälaista tarinaa. Oikea kertomus on itse asiassa yhtä vähän rock’n’roll kuin minä itsekin. 

– 1980-luvun puolivälin managerini oli sattunut olemaan Black Sabbathin asioidenhoitaja bändin varhaisina vuosina. Hän oli myös käynyt koulua Tony Iommin ja Ozzy Osbournen kanssa. En ollut koskaan kuulunut Black Sabbathin lähipiiriin, mutta tiesin mitä bändissä tapahtui ja kuulin kaikenlaisia tarinoita tien päältä. 

– Vuonna 1986 Tony teki Seventh Star -albumin Glenn Hughesin kanssa, ja kun he kiersivät levyn tiimoilta, asiat Glennin kanssa eivät sujuneet kovin hyvin. Jossain vaiheessa Glenn vain… katosi kesken kiertueen. 

– Jotenkin bändi oli kuullut minusta managerini kautta ja sain Black Sabbathin managementilta viestin: ”Opettele nämä biisit. Meillä saattaisi olla sinulle keikka.” Olin ihan hämilläni! En ollut kukaan. Tai mitään! Sekosin ihan täysin. 

– Onnekseni tilanne ratkesi pian ja Glenn löytyi. Lopulta hän lähti Black Sabbathista. Ray Gillen taisi tehdä kiertueen loppuun ja näin heidät keikallakin Birminghamissa. Hetkeen en ajatellut omaa pestiäni lainkaan. 

Pian Martinin puhelin soi jälleen. Langan toisessa päässä kerrottiin, että paikka on yhä auki. 

– Tällä kertaa minulle sanottiin, että uusi levy on työn alla, voisin opetella kappaleen nimeltä Shining ja tulla Lontooseen esittämään biisin Iommille, Geezerille ja muutamalle muulle kaverille, Martin muistelee. 

– Lensin Lontooseen 16. toukokuuta 1987 ja olin ihan hermona. Nyt minun oli oikeasti selvittävä siitä, miltä luulin jo välttyneeni. Ajattele nyt. Menet sellaisen bändin koelauluihin, joka oli olemassa jo ennen kuin olit kymmenvuotias! 

– Mielestäni se meni ihan päin helvettiä ja… sain paikan! Minusta tuli Black Sabbathin laulaja. Black-vitun-Sabbathin! Ja ennen kuin puhuimme mistään muusta, minulle kerrottiin, että uuden levyn laulut pitäisi äänittää viikossa. 

– Minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin alkaa äänittää ja olla miettimättä yhtään mitään. En tuntenut kappaleita lainkaan, joten opettelin ne yksi kerrallaan studiossa. Äänitettyäni osuuteni manageri ilmoitti minulle: ”Hyvää duunia! Nähdään kiertueella!” Kaikki tapahtui niin nopeasti.

Tylsä rockstara

Jokaisen heavy-laulajan unelmien pesti vai täysin mahdoton paikka vastata kenenkään odotuksiin? Black Sabbathin laulajan hommaan voi suhtautua monella tavalla, eikä Martinin tapa ollut kaikkein yksioikoisin. 

– Minä… olin kaikkien Black Sabbath -vuosieni ajan aika yksinäinen ja ulkopuolinen, eikä se johtunut lainkaan siitä, etteikö minua olisi otettu hyvin vastaan, koska bändi kohteli minua erinomaisen hyvin, laulaja sanoo. 

– He olivat minua edellä kaikessa. Iässä ja kokemuksessa. Olin heitä kymmenen vuotta nuorempi ja he olivat tehneet juttuaan jo 20 vuotta. Tunsin itseni nuoreksi jätkäksi, joka yritti leikkiä rokkaria oikeiden rokkarien keskellä. 

– Hauskinta tässä kaikessa oli, etten tuntenut suurta sisäistä painetta, koska Black Sabbath ei merkinnyt minulle nuorena hirvittävästi. Minähän olin reggae- ja progepentu, kuten muistat. En tajunnut Sabbathista ja hevistä mitään. Minun oli siis opeteltava heavy-laulajaksi todella nopeasti, eikä minusta tullut sellaista oikeastaan koskaan. 

– Kokonaan toinen juttu olivat ne seurapiirit, joissa Black Sabbathin jätkät elivät. Se oli heidän elämäntapansa. Tonylle oli ihan arkista sanoa, että hän lähtee hengailemaan Brian Mayn kanssa. Kuuluisin ihminen, jonka minä tunsin, oli lapsuudenkaverini, joka oli joskus päässyt paikallislehteen. Maailmani oli täysin erilainen. 

Mietteliäästi jutteleva Martin kuittaa, että hänestä olisi tullut aika huono rock’n’roll-hahmo. 

– Kuulijat ja aika moni muu bändin ulkopuolelta halusivat rakentaa minusta jonkinlaista myyttistä heavy metal -legendaa, mutta minä en vain ollut luontaisesti rock kuten Ozzy tai Ronnie. Minulla ei ole kiehtovaa synkkää puolta tai tarinan veroisia traumoja lapsuudesta. Taustallani ei ole mitenkään erityisen hekumallista ryysyistä rikkauksiin -kertomusta tai edes seksiä, huumeita ja rock’n’rollia. Olen vain ihan tavallinen kaveri, joka sattui päätymään Black Sabbathiin. 

– Jos haluat kuulla hurjimmat tarinat minusta, ne liittyvät keskittymishäiriöiseen luonteeseeni, avioliittoni hajoamiseen
ja poissaoloon lasteni ollessa pieniä. Olen riitani riidellyt ja virheeni tehnyt, mutta kaikki nämä tarinat ovat sitä samaa ihmiselämän arkea, jota meistä jokainen käy läpi jossain kohtaa. 

– En voi siis kertoa mitään huikeaa legendaa siitä, kuinka snorttailin kokkelia uima-altaassa ja nousin sieltä vain äänittämään lauluja, tai että järjestin keikkojen jälkeen hurjia bileitä, joissa naiset nauroivat, hah hah!

Epälaulajasta laulajaksi

Levyttämäänsä (ja pitkälti myös sanoittamaansa) Sabbath-musiikkiin Martin kertoo suhtautuvansa yhä hyvin suurella lämmöllä. Hän myöntää vaatimattomasti, ettei metallimaailma olisi todennäköisesti ikinä kuullut hänestä ilman tätä komennusta. 

Levyjen The Eternal Idol (1987), Headless Cross (1989), Tyr (1990), Cross Purposes (1994) ja Forbidden (1999) muodostama jakso Black Sabbathin kaanonissa on nostanut hänen mukaansa ajan kuluessa arvoaan. 

– Kun teimme noita albumeita, olimme jonkinlaisessa limbossa, jossa jokaisella vastaantulijalla oli vahva mielipide Black Sabbathista. Moni ajatteli meidän olevan menneen talven lumia, Martin sanoo hymähdellen. 

– Kritiikkiä lenteli vasemmalta ja oikealta. Milloin en kuulostanut yhtä hyvältä kuin Dio, milloin vain Ozzy-albumit olivat oikeaa Black Sabbathia. Tony halusi vain tehdä omaa juttuaan eikä niinkään huolinut isoista kiertueista. Samaan aikaan managerit ja levy-yhtiö kuumottelivat häntä, että eikö levyjen pitäisi myydä enemmän. 

– Vanhojen kappaleiden vetäminen olikin sitten ihan oma tarinansa. Tein siitä ongelman itselleni, olin vähän liian kunnianhimoinen. Sanoin Tonylle ja Geezerille, että nimetkää vain biisi, minä kyllä laulan sen. Helvetti! Se oli virhe. He penkoivat naftaliinista kaikkia vanhoja biisejä, joita ei ollut esitetty iäisyyksiin, tai jopa ikinä, ja loppuaikoinani esitimme enemmän Ozzy-ajan kappaleita kuin minun levyjeni biisejä. 

Tärkeimmäksi Black Sabbath -vuosiensa opiksi Martin nostaa laulamisen: hän tuli sinuiksi äänensä kanssa juuri haastavien levyjen ja kiertueiden ansiosta. Hänen oli ylitettävä itsensä monella tavalla. 

– En mieltänyt itseäni laulajaksi ennen kuin olin ollut jo aika pitkään Sabbathin matkassa. Olin mielestäni epälaulaja. Minä tavallaan kasvoin laulajaksi noiden vuosien aikana, kun muut näkivät minut sellaisena, hän sanoo. 

– Tiedostan, että ääneni on aika erikoinen. Se myös vaatii tietynlaisia asioita syntyäkseen. Kuuntele minua nyt. Puheääneni ei kuulosta yhtään siltä, miltä sen luulisi kuulostavan lauluääneni perusteella. Vierastin ääntäni todella pitkään, ja vaikka tämä voi kuulostaa kornilta, tarvittiin Tony Iommin riffit, ennen kuin ymmärsin omaa lauluani. 

– Tonyn riffit ovat ilmiömäisiä siinä, miten luonnollista niihin on kirjoittaa sanoja ja laulusovituksia. Ääneni salaisuus on se, että minun on toden teolla välitettävä siitä mistä laulan, ja ääntäni ympäröivän musiikin on oikeasti resonoitava minussa. En voisi ikinä laulaa mitään täysin joutavanpäiväistä. Tonyn riffit sopivat minulle täydellisesti. 

– Jos katsot kitaran kaulaa ja kohtaa, jossa on kaksi pistettä, se on ylä-E. Se oli aikoinaan minulle se luontevin sävellaji. Mutta Sabbathissa lauloin neljä nauhaa ylempää, G:stä, mikä kasvatti minua laulajana. Sittemmin ääneni on madaltunut paljon ja liikun luontevimmin D:n ympärillä.

Takaisin harrastelijaksi

Tony Martin sai lähteä Sabbathista, kun Ronnie James Dio palasi sen solistiksi yhden levyn, vuonna 1992 ilmestyneen Dehumanizerin ajaksi, minkä jälkeen hän palasi Iommin joukkoihin tekemään vielä pari albumia. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten Martin sai tarpeekseen musiikkibisneksen kiemuroista. 

– Vuosiin en osannut nimetä syytä turhautumiseeni, mutta sitten sisäistin, etten kerta kaikkiaan kestänyt sitä, että luovuus ja raha sotkettiin keskenään, Martin puhisee. 

– Yritin pitkään ymmärtää, miksi levy on tehtävä tietyllä ylinopealla aikataululla, mikä syö väkisinkin luovuuden laatua, tai miksi kiertueiden on pakko tapahtua tietyllä tavalla, mikä syö pakosti keikkojen laatua. Sain usein managereilta vastaukseksi: ”No kun tämä asia nyt vain on näin.” 

– Sitten tulin siihen tulokseen, etten halua olla ammattimuusikko. Minä tavallaan alensin itseni takaisin harrastelijaksi, jollainen olin ollut ennen Black Sabbathia. Aloin keskittyä enemmän perhe-elämääni, vietin paljon aikaa lasteni kanssa ja tein musiikkia ennemmin studiossa ja erilaisten projektiviritelmien parissa. 

Jälleen intoa puhkuva Martin paljastaa pitäneensä ”Sapatin jälkeen sapattia” musiikkibisneksestä niin kauan, että alan vanhat bisnespamput alkoivat eläköityä. 

– Kun aloin taas tehdä musiikkia vähän ammattimaisemmin esimerkiksi Scream-sooloalbumini [2005] myötä, kaikki ne ukot olivat jo vetäytyneet kartanoihinsa, viettämään eläkepäiviään bändien rahoilla. 

– Ongelmallisempi puoli asiassa oli, että menetin yhteyteni kaikkialle, enkä tuntenut enää oikein soittajiakaan. Ei ollut muusikkoja, joista koota itselleni bändi, ja jostain syystä en
ole tehnyt niin sittemminkään. Sen sijaan olen viettänyt aikaa studiossa tehden musiikkia itsekseni. 

– Luova puoli on ollut minulle tärkeintä jo 25 vuoden ajan. Olen laulanut elämäni aikana 75 albumilla, ja uskoisin antaneeni kaikkeni joka levylle, viimeisimpinä The Quill -yhtyeelle ja Arjen Lucassenin tulevalle Star One -levylle. 

Piikkejä joka suuntaan 

Martin ei ole unohtanut soolomusiikin tekemistä missään vaiheessa, mutta kaikki studiotyöt ja vierailut ovat pitäneet hänet niin kiireisenä, että uusi Thorns-albumi odotutti itseään 17 vuotta. Laulaja sanoo tauon olleen hyväksi, koska hän tutustui sen aikana levyn avainpelaajaan Scott McClellaniin. 

– Scott löysi minut Facebookista. Hän alkoi lähettää minulle riffejä. Sitten lisää riffejä. Ja taas lisää riffejä. Sieltä tuli 20–25 pitkää raitaa täynnä riffejä, ja Scott hehkutteli, että oli kuullut lauluani vierailtuani jonkin bändin levyllä. 

– Scott osoittautui todella mukavaksi työkaveriksi, ja arvaa mikä on kaikkein parasta? Hän ei edes tiennyt kuka olin! Hänelle olin vain joku Tony Martin -niminen kaveri. Scott ei ollut yhdistänyt, että olen SE Tony Martin, joka lauloi Black Sabbathissa. Ääneni oli tainnut muuttua vuosien varrella aika paljon, hah hah! 

Riffeistä puhuessaan Martin yltyy vertailemaan McClellanin ja Iommin työskentelytapoja keskenään. 

– Scott antaa jokaiselle riffilleen nimen, mikä on todella outoa. Ne nimet kuvastavat täydellisesti riffien fiilistä, ja joskus saan niistä ideoita sanoituksiin ja kokonaisiin tarinoihin, mikä oli hämmentävää. 

– Entäs Tony? Kun työskentelin hänen kanssaan, saatoimme mennä hänen talolleen, missä Tonylla oli läjittäin laatikoita täynnä kasetteja. Kaseteissa luki ”Riffejä E:stä”, ”Nopeita riffejä E:stä” tai ”Hitaita riffejä A:sta”. 

– Kahlattuaan niissä hetken Tony huokaisi: ”Helvetti. Tehdään vain uusia!” Sitten hän teki hitosti riffejä, joista suurin osa päätyi vastaaville kaseteille niihin samoihin laatikoihin ja vain murto-osa levyille, joita teimme yhdessä. 

– Sillä miehellä on loputon arkisto riffejä, joita kukaan ei tule koskaan kuulemaan. Ja arvaa mitä? Luulenpa, että melko moni niistä on parempi kuin ne, mitä moni bändi kirjoittaa koko uransa aikana! 

Uudesta sooloalbumistaan innostunut Martin lupailee, että lisää on tulossa, jopa hyvinkin pian, mutta toppuuttelee ajatusta, että häneltä voisi odottaa jatkossa vain ja ainoastaan heavy metalia. 

– Voisin tehdä jäntevän heavy metal -albumin tai vaikka linjakkaan kokeellista elektronista musiikkia sisältävän levyn, mutta se ei olisi täysin minua. Minua on se, että etsin oikean ilmaisutavan juuri sille fiilikselle, joka minusta milloinkin kumpuaa, eikä genreillä ole siinä kuviossa mitään sijaa. Voi olla, että tulevat levyni ovat aika… monipuolisia. 

Julkaistu Infernossa 1/2022.

Lisää luettavaa