Helmikuussa julkaistu King on yhdeksänvuotiaan Fleshgod Apocalypsen neljäs levy. Tahti on nykymittapuulla suhteellisen kova, sillä massiivisia levykokonaisuuksia julkaiseva yhtye ei luota todellakaan ”Venom-kaavaan”, vaan tekee kaiken hankalimman kautta.
King on bändin uran suurin ja mahtipontisin albumi, niin sanottu magnum opus, jota määrittelevät hieman aiempaa hitaammat ja raskaammat kappaleet, entistä orgaanisempi ulosanti ja rikkaammin soivat orkestraatiot.
Kvintetin tavoitteena ollut monimuotoinen äärimetalliooppera tuntuu monilta osin onnistuneelta.
– Pääasiallinen tavoitteemme on ollut tulla koko ajan paremmaksi, laulaja-basisti Paolo Rossi aloittaa.
– Aina Agonystä [2011] lähtien olemme pyrkineet yhdistelemään death metaliimme monipuolisia orkestraatioita parhaimpamme mukaan, ja jokaiselle levylle periaatteessa korjailemme edellisen albumin mahdollisia pikkuvirheitä. Uskoisin, että olimme viimein tarpeeksi kypsiä ja kokeneita yrittämään näinkin kunniahimoista levykokonaisuutta. Jokainen biisi on ikään kuin oma hahmonsa, mikä muodostaa albumin kantavan tarinan.
Nettiä selaillessani eteeni hyppäsi Kingin tiimoilta antamanne lausunto, jossa sanoitte levyn konseptista seuraavaa: ”Ainoa asia, mitä voimme albumista sanoa on, että tarvitsemme kunnon psykiatria.”
Mikä tekee levyn teemasta näinkin kieroutuneen?
– Konsepti on todellakin tietyllä tapaa häiritsevä, koska se porautuu todella syvälle ihmisen alitajuntaan, mieleen ja tunteisiin. Levyn nimi kuvastaa jokaisen ihmisen potentiaalia, ja kaikki ihmisyyden potentiaalia tukahduttavat piirteet esitellään eri sivuhahmoina, kuten prinssinä, huorana ja narrina.
– Jokainen näistä hahmoista edustaa yhtä puolta ihmisen peloista, ja näin juuri halusimme tehdä: pistimme kuulijat kohtaamaan pelkonsa, siis kuvaannollisessa mielessä. Ja tämähän on juuri sitä, mitä hyvä psykiatri tekee, eikö vain?
Metallia ja klassista
Fleshgod Apocalypsen musiikki on monikerroksista ja tapahtumarikasta äärimetallitykittelyä, jossa näyttelevät suurta osaa erittäin vauhdikkaat kappaleet ja korkeatasoinen bändisoitto. Informaatiotulvasta huolimatta yhtyeen musiikkia on ollut ihmeen helppo lähestyä.
Kingin kohdalla törmäsin ongelmaan, että aiempaa tanakammat ja hitaammat kappaleet eivät uponneetkaan kuuloelimiin aivan odotettuun malliin. Kansankielellä sanottuna uusi levy ei kuulostanut yhtä hyvältä ja helpommin lähestyttävältä kuin edeltäjänsä.
Dear Paolo, olenko aivan yksin ongelmani kanssa?
– Ei teitä varmaan hirveän monta ole, Rossi naurahtaa. – Tämä ajatus tuntuu tietysti minusta hankalalta, koska uusi levy on erittäin suora eikä mitenkään mahdoton ymmärtää. Tuotanto on selkeä ja voimakas, sävellykset hieman hitaampia ja monipuolisempia kuin aiemmin.
– Ehkä olen jäävi vastaamaan, sillä tämä on meidän levymme ja olen kuullut sen varmaan satoja kertoja, hah hah. Kuulostaa ehkä kliseiseltä, mutta levy todellakin kaipaa kuuntelua. Tekemämme musiikki ei ole yhden kuuntelukerran juttu, vaan vaatii paljon aikaa auetakseen.
Klassisen musiikin ja metallin yhdisteleminen ei ole tänä päivänä mikään uusi juttu. Fleshgod Apocalypsen tapauksessa homma nousee kuitenkin väkisinkin tapetille, sillä yhtyeen musiikin sovitukset kulkevat huomattavissa määrin klassisen musiikin ehdoilla.
Mikä on suhteenne klassiseen musiikkiin? Diggailetteko siitä ihan oikeasti vai onko tämä vain yksi osa musiikkianne?
– Klassinen musiikkihan voi olla todella ”metallista”. Se voi olla synkkää, aggressiivista ja voimakasta, aivan kuin metallimusiikkikin, Rossi järkeilee.
– Me kaikki diggailemme paljon klassista, ja säveltäjät kuten Beethoven, Mozart, Mahler, Schubert, Vivaldi ja Bach ovat toimineet suurina vaikuttajina meille.
Mielenkiintoisia haasteita
King on ollut eittämättä suuri haaste bändille. Levy on osoittautunut myös kaiken riskin ja vaivan arvoiseksi – yleisö on ottanut levyn vastaan riemunkiljahduksin, ja myös nihkeinä tunnettujen kriitikkojen arviot ovat olleet suurelta osin todella positiivisia.
Suuren metallilevy-yhtiön hoivissa lepäävän bändin ura jatkaa siis tasaisen nousujohteista kehitystään. Tämä on hieno juttu yhtyeen musiikkityyliä ajatellen, siinä kun ei ole varsinaisesti mitään mediaseksikästä tai suureen yleisöön vetoavaa.
Kingistä on vielä suhteellisen vähän aikaa, mutta jos mietitään tulevaa, mihin suuntaan tästä voi enää mennä? Kuinka suureksi tällaisen musiikin pystyy ampumaan tekemättä siitä liian kornia ja pompöösiä?
– On ehkä turhan aikaista puhua tulevasta, mutta kuten aiemmin sanoin, uusi levy tulee olemaan aina jollain tavoin parempi ja erilainen kuin edeltäjänsä.
– Seuraava levy tulee ehkä olemaan Kingiä eeppisempi ja suurempi, ehkä hitaampi… tai sitten nopeampi. Emme osaa todellakaan vielä sanoa, koska kunkin kirjoitusprosessin aikainen mielentila ratkaisee pitkälti sen, mitä albumi tulee lopulta tarjoamaan.
– Ainoa asia, joka todella merkitsee, on musiikin laatu. Me emme seuraa mitään ohjeita tai sääntöjä. Seuraava levy tulee olemaan parempi kuin edeltäjänsä, ja sen teko tulee olemaan meille varmasti haasteellista, mutta myös todella mielenkiintoista.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 6/2016.