Taiteilijan monet kasvot – lue Jalometalliin saapuvan Triptykonin haastattelu!

01.08.2014

Tom Gabriel ”Warrior” Fischerin tuoreimmat tekeleet eivät ole vain erinomaisia levyjä, vaan gargantuamaisia taideteoksia. Triptykonin keväinen kakkosalbumi Melana Chasmata otti askelen etuviistoon.

Thomas Gabriel Fischer, 51, on mitä miellyttävin ja kohteliain haastateltava, mutta hänen taiteilijaminänsä muistuttaa Kevin Spaceyn näyttelemää psykopaattia David Fincherin Seitsemässä (1995).

Molempien tekoset ovat viimeisen päälle suunniteltuja, yksityiskohtaisia, nerokkaita, karmaisevia, ahdistavia, riepovan raskaita ja ihmiskunnan mädäntyneisyydestä ammentavia mutta samalla sairaalloisen kauniita. Etsivä Somersetin (Morgan Freeman) luonnehdinta hyisestä mutta huippuälykkäästä sarjamurhaajasta kuvaa muusikkoa täydellisesti: ”Hän on menetelmällinen, tarkka ja, mikä huolestuttavinta, kärsivällinen.”

Vuonna 1982 perustettu Hellhammer aloitti Fischerin ”bänditriptyykin”, jota Celtic Frost jatkoi menestyksekkäästi vuoteen 2008 saakka, joskin yhtye oli telakalla 1993–2001. Triptykon on kokonaisuuden viimeinen palanen. Siitä se sai nimensäkin: triptyykki-sana pohjautuu kreikkalaiseen termiin triptykhon, joka tarkoittaa kolminkertaista.

Fischerin suunnitelmat olivat seikkaperäisen täsmälliset jo raskasta, sysisynkkää ja äärimmäisen primitiivistä metallia horjuvalla soittotaidolla tahkonneen Hellhammerin aikana. Tulevien julkaisujen nimet, kansitaidehahmotelmat, flyerit sun muut lyötiin lukkoon hyvissä ajoin, useita äänitteitä eteenpäin.

Sama järjestelmällisyys jatkuu tänäkin päivänä, mutta yli kolmenkymmenen vuoden kokemuksen ja metalliyhteisön hyväksynnän tuomalla itsevarmuudella. Hellhammerhan oli olemassaolonsa aikana yksi alansa halveksutuimmista yhtyeistä, mutta samalla, bändin tietämättä, black metalin ensimmäisen aallon tärkein alkuunpanija Venomin ja Bathoryn ohella.

Vaikutuin Triptykonin Eparistera Daimones -debyytistä (2010) niin syvästi, että päätin alkaa tehdä samanhenkistä musiikkia itsekin. Nimesin projektin Kuolemanlaaksoksi. Nyt yhtye on tehnyt kaksi täyspitkää Triptykon-kitaristi ja -tuottaja V. Santuran kera. Olin tavannut Fischerin pari kertaa ennen kuin bändini päätyi yhteistyöhön Santuran kanssa, mutten tiennyt, yhdistäisikö hän nimeni Inferno-lehteen, joten katsoin korrektiksi mainita asiasta heti puhelun alussa.

Markus, tiedän kaikki nämä asiat. Olet yleinen puheenaihe Triptykonissa. Kuuntelemme musiikkiasi, enkä ole unohtanut, että ostit minulta death maskin. Saatan olla vanha mutten niin vanha. Rakastan ensimmäistä levyänne ja seuraan kaikkea, mitä teette. Odotan mielenkiinnolla, miltä uusi levynne kuulostaa ja mistä tekstinne kertovat, Fischer yllättää.

Jaahas, vai että sellaista. Perisuomalainen skeptisyys iskee pintaan, vaikka Fischer tunnetaan suorapuheisena ja brutaalin rehellisenä miehenä, kuten tästäkin haastattelusta käy pian ilmi. Onhan se kiva, jos tykkää.

Kokeellisuus ja itsekriittisyys

Melana Chasmata ei ole niin suora jatke Eparistera Daimonesille kuin debyytti oli Celtic Frostin Monotheistille (2006). Se esittelee Triptykonin pykälää kokeellisempana ja rohkeampana. Fischer on tuonut esiin lukuisissa haastatteluissa, ettei hän halua poiketa Monotheistin viitoittamasta linjasta, joten monelle irtiotot, kuten mielipuolinen akustisella kitaralla soitettu soolo nopeahkosti jyräävässä Tree of Suffocating Soulsissa, tulevat yllätyksenä.

Jos näin on, ne ihmiset eivät tiedä kuka olen. (Celtic Frostin) Into the Pandemoniumin (1987) jälkeen minulta pitäisi osata odottaa mitä tahansa, Fischer muistuttaa.

Vaikkei Melana Chasmata ole yhtä kirjava kuin Celtic Frostin mainittu kolmosalbumi, kiekot ovat hengenheimolaisia. Ne seikkailevat yleisen mukavuusrajan molemmin puolin ja läiskivät uusia näkökulmia metallin normistoon. Pioneeriasema ja uusiutumiskyky ovat siis yhä vahvasti läsnä.

Yritimme tehdä Into the Pandemoniumista monipuolisen vierailevien muusikoiden ja erilaisten soitinten avulla, kun taas nyt pyrimme samaan bändin sisäisesti, Fishcher summaa.

Triptykon_Christian_Martin_Weiss2

Vaikka Fischer on säveltänyt jälleen suurimman osan materiaalista, Melana Chasmata on tyylipuhdas bändilevy. Hän päätti jakaa tekijänoikeustulonsakin tasan yhtyeen kesken, koska kappaleet syttyvät eloon vasta yhdessä treenikämpällä musisoituina. Kunkin muusikon vahvuudet on tuotu levyllä selkeästi esiin, minkä huomaa selvimmin siitä, että Santuralle on suotu lisää örinäosuuksia sekä kitarasooloja ja basisti Vanja Šlaighkin pääsee ääneen päätösraidassa Waiting.

Haluaisimme Vanjan laulavan enemmän, mutta emme painosta häntä siihen millään lailla. Päätös on täysin hänen. Victorin lauluosuuksien kasvattaminen oli tietoinen päätös jo varhaisessa vaiheessa debyytin jälkeen. Hänen tyylinsä toi ilmaisuumme uuden värisävyn, josta pidän erittäin paljon.

Mitä kitaransoittoon tulee, Victor on ennen kaikkea black metal -kitaristi. Oli hienoa seurata, miten avoimesti hän heittäytyi eri musiikkityyleihin. Tämä levy oli hänelle eräänlainen kokeilu, mikä oli upeaa, koska olen itse eksperimentoinut eri musiikkityyleillä koko ikäni. Uskon, että Victor yllättyi itsekin siitä, mitä kaikkea hän levylle lopulta soitti, Fischer pohtii.

Levyn komppikitarasoundi on odotettavastikin murskaava muttei yhtä väkivaltainen ja kulmikas kuin debyytillä. Se vaikuttaa koko albumin yleisilmeeseen, joka heijastaa vähemmän lohdutonta ja sysimustaa valoa kuin edeltäjänsä. Triptykonin kaltaisessa musiikissa kitarasoundi nousee korostuneen tärkeään asemaan, joten tuottava kitaristikaksikko panostaa siihen huomattavasti keskivertobändiä enemmän.

Monotheistillä ja Eparistera Daimonesilla on mielestäni paremmat kitarasoundit kuin tällä uusimmalla. Olen äärimmäisen kriittinen sen suhteen, ja haluan olla rehellinen. Levy-yhtiö kielsi minua sanomasta näin, mutten voisi vähempää välittää. Olen erittäin ylpeä Melana Chasmatasta, mutta tuotannollisesti sinne jäi joitain yksityiskohtia, jotka eivät tyydytä minua. Olen kriittisyydestäni huolimatta onnellinen, että saimme kolmen vuoden työkuorman vihdoin valmiiksi.

Fischer on suorasukainen myös levyn rumpusoundien suhteen. Bändi halusi äänittää rummut Santuran Woodshed-studion sijaan treenikämpällään, jossa Norman Lonhardin patteristo kuulostaa kuulemma tujummalta kuin missään muualla. Bunkkeri sijaitsee kolmen minuutin kävelymatkan päässä maestron kotoa. Siellä on äänitetty osia Monotheistista ja Eparistera Daimonesistakin, muttei koskaan rumpuja.

Kaikki muut rakastavat levyn rumpusoundeja, minä en. Rummut kuulostavat treeneissä fantastiselta, joten yritimme kaapata saman soundin levylle. Muiden mielestä se onnistui hyvin, mutten ole itse kovin varma siitä. Toisaalta, minulla on aivan toinen tausta muusikkona kuin muilla bändin jäsenillä. Mielestäni Led Zeppelinin John Bonhamin soundi on ideaalinen, ja meidän sointikuvamme on nyt lähempänä modernia kuin vanhaa. Suosin isompaa soundia.

Triptykon suunnittelee julkaisevansa myöhemmin tänä vuonna ep:n, jolle saattaa tulla uusia miksauksia joistain albumin kappaleista – sellaisia, jotka Fischerkin voisi allekirjoittaa täysin. Sen on kaavailtu sisältävän myös levytyssessiosta yli jääneitä biisejä, yksi tai kaksi vielä äänittämätöntä veisua ja uudelleen purkitettavan ”completely ultimate” -version eräästä täyspitkän biisistä. Jos kaikki aikeet lihallistuvat, äänitteestä saattaa tulla ep:n sijaan minialbumi.

Pimeän syli

Kuten päätoimittaja kirjoitti levyblogiinsa, Melana Chasmata edustaa totaalista hallintaa. Harva bändi, jos mikään, on niin sinut pimeytensä kanssa kuin Triptykon. Harvalla muusikolla on ollut yhtä traumaattinen lapsuuskaan kuin Fischerillä.

Tuhannen asukkaan piskuisessa Nürensdorfissa varttuneen pojan vanhemmat erosivat tämän ollessa kuusivuotias. Hän ei nähnyt kilpa-ajajaisäänsä juuri koskaan, eikä tuntenut kotikylästään ketään. Yksinhuoltajaäiti salakuljetti kehitysmaista timantteja ja kelloja, joten pieni lapsi kärsi jatkuvasti turvattomuudentunteesta ja musertavasta yksinäisyydestä.

Äiti saattoi jättää seitsenvuotiaan yksin kotiin viikoksi, eikä kertonut, milloin palaisi. Jos palaisi. Nainen ajautui vakaviin mielenterveysongelmiin ja hankki vuosien varrella niin paljon kissoja, että Fischerin kodin hygieeniset olosuhteet olivat asuinkelvottomat. Pahimmillaan eläimiä asui talossa yhdeksänkymmentä. Löyhkä oli sanoinkuvaamaton.

Fischeristä tuli hylkiö, jota ikätoverit pahoinpitelivät ja opettajat vieroksuivat. Hän vetäytyi omaan maailmaansa, jossa hän sai lohtua kirjoista, syvästä misantropiasta ja synkimmästä mahdollisesta musiikista. Hellhammerista muodostui sittemmin hänen turvasatamansa ja raivonsa megafoni.

Fischer kirjoittaa kokemuksistaan avoimesti Only Death Is Real kirjassaan (2009), mutta pyrkii haastatteluissa pikemminkin välttämään sokeeraavuutta aiheuttavien tositarinoiden kertomista, koska pitää henkilökohtaisilla tragedioilla ratsastamista halpamaisena keinona yrittää saada levyjä kaupaksi. Siksi hän ei nytkään mene yksityiskohtiin, kun puhe kääntyy albumin nimeen (Melana Chasmata tarkoittaa vapaasti käännettynä syvää masennusta) ja kuormittaviin henkilökohtaisiin ongelmiin, jotka viivästivät äänitysten alkamista puolellatoista vuodella.

Valitsin levyn nimen jo kauan ennen näitä tapahtumia, ja nimi kasvoi merkityksellisemmäksi kuin osasimme arvatakaan. Viimeisen kolmen tai neljän vuoden aikana tapahtui niin dramaattisia asioita, ettei mikään elämässäni ole eikä tule koskaan olemaan samoin kuin ensimmäisen levyn ilmestyttyä. Sitä on vaikea hyväksyä, koska se ei johdu vain omista valinnoistani. Kaksi muutakin bändimme jäsentä kärsi vaikeista ongelmista levyn sävellysperiodin aikana, mikä heijastui myös levylle. Jos ammentaa musiikkia rehellisesti omista tuntemuksista eikä sävellä vain kaavoihin ja rutiineihin perustuen, totta kai tällaiset tapahtumat vaikuttavat myös musiikkiisi.

Vaikka Fischer pyrkii pysymään poissa lööpeistä, hän on ottanut käytännökseen olla haastatteluissa niin rehti kuin mahdollista. Se juontaa juurensa siitä, että Fischer oli ensin fanaattinen metallifani ja vasta sen jälkeen muusikko. Hän rakasti haastatteluiden lukemista ja kulissien taakse kurkkimista. Hän haali käsiinsä kaikki mahdolliset lehdet, joista pystyi opiskelemaan, mitä kaikkea kätkeytyi sen musiikin taakse, joka oli hänen intohimonsa, rakkautensa ja pakopaikkansa kauhuntäyteiseltä arjelta.

En halunnut lukea puffitekstejä, joissa haastateltava kuulostaa automyyjältä, joka yrittää myydä sinulle ajokin hinnalla millä hyvänsä, vaan etsin uutta tietoa musiikkibisneksestä, studiotyöskentelystä ja biisinkirjoittamisesta. Miksi minun pitäisi suhtautua eri lailla, kun annan itse haastatteluja? Kävimme esimerkiksi hiljattain keskusteluja levy-yhtiömme kanssa Melana Chasmatan tuotannosta. Levy-yhtiö rakasti sitä, mutten ollut itse yhtä varma asiasta. Minulle sanottiin, että älä mainitse asiasta haastatteluissa. Minä vain nauroin ja totesin, että tuo on paskapuhetta – miksi ihmeessä en mainitsisi? En ole myyjä vaan muusikko. Miksi minun pitäisi suhtautua kriittisesti vain ulkopuolisiin asioihin eikä omiini? Itsekriittisyys on elintärkeää taiteilijalle, Fischer kiteyttää ja huomauttaa, että taide virtaa jatkuvasti eteenpäin ja muuttuu, eikä torota staattisesti paikallaan.

Yksityiskohtainen primitiivisyys

Melana Chasmata ei ole kokonaisuutena yhtä lohduton kuin sysimusta edeltäjänsä, vaan sieltä täältä pilkahtelee hymyn huulille tuovia yksityiskohtia. Naislaulua ja akustista kitaraa on hyödynnetty aiempaa enemmän, ja Fischerin thrash-menneisyys nostaa ajoittain päätään. Liki 70 minuutin monoliitti ei ole kuitenkaan helppo pala pureskeltavaksi, vaan se vaatii – ja ennen kaikkea ansaitsee – perinpohjaista perehtymistä.

Eparistera Daimones otettiin antaumuksellisesti vastaan, joten odotukset uutukaista kohtaan ovat suuret, mikä luo ymmärrettävästi paineita tekijöilleen.

Eparistera Daimones on mielestäni yksi parhaista albumeista, joita olen koskaan tehnyt. Se on mielestäni parempi levy kuin tämä uusi. Debyytistä tuli täsmälleen sellainen kuin olin suunnitellutkin. On vaikeaa tulla ikinä saavuttamaan mitään parempaa kuin se, Fischer tunnustaa ja jatkaa:

Jokaiselle albumille kohdistuu järjetön määrä paineita, jotka juontuvat Triptykon-aikojakin taemmas. Hellhammerista ja Celtic Frostista kasvoi elämää suuremmat legendat. Viimeinen Celtic Frost -levy oli bändin uran menestyksekkäin, mutta minun on täytettävä myös Morbid Talesin (1984) ja To Mega Therionin (1985) odotukset jokaisella levylläni. Ulkopuolinen paine kalpenee kuitenkin siinä, mitä asetan omille harteilleni. Mitä tuotantoon ja biisintekoon tulee, minulla on omat standardit ja tavoitteet. Se paine on radikaalein kaikista.

Fischer ei nojaa biisinteossa rutiineihin, vaan säveltää kaikin mahdollisin keinoin, jotka johtavat parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Välillä sävellys lähtee muodostumaan jostain sisäisestä tunteesta tai valmiista sanoitusaihiosta, jonka hän pyrkii muuntamaan musiikiksi. Toisinaan joku riffinpätkä muistuttaa tekstistä tai biisinnimestä, jota hän on aiemmin pyöritellyt.

Joistain biiseistä hän ohjelmoi tai äänittää raakademot kotonaan, välillä hän tuo valmiita kappaleita treenikselle liveaudienssiin. Elektronisemmasta kamasta miehellä on kuulemma koneellaan ”miljoona demoa”. Monimuotoiset työskentelytavat pitävät homman mielenkiintoisena.

Joskus uusi biisi syntyy samanaikaisesti kun työstämme toista kappaletta. Esimerkiksi Altar of Deceit syntyi, kun työstimme Black Snow’ta. Victor sen sijaan toimittaa aina täydellisesti äänitettyjä demoja, joiden päälle voisi vain laulaa ja julkaista ne levyllä. Hän hioo soundit periaatteessa valmiiksi demoja äänittäessään. Minulle biisin tunnelma on aina tärkein. Kaikki muu on sekundääristä.

Triptykonin kappaleiden tukijalka nojaa usein melko primitiivisiin riffeihin ja rytmeihin, joiden päälle on aseteltu tarvittava määrä yksityiskohtia, kuten esimerkiksi feedback-ulinaa, bassonpörinää tai leadkitaraa. Noin puolet näistä lyödään lukkoon etukäteen treeneissä ja loput studiossa.

Biisi on valmis vasta miksauksen jälkeen. Lisäsimme kitaraa ja laulua tälläkin kertaa levylle viimeisenä miksauspäivänä. Joskus osa ideoista ilmaantuu hyvin myöhäisessä vaiheessa prosessia. Kuten sanoit, yksityiskohdat ovat todella tärkeitä. Osa riffeistäni on hyvin simppeleitä, mutta se on tyylini kirjoittaa musiikkia. Kappaleista tulee kokonaisia vasta sen jälkeen, kun niihin lisätään myöhemmin detaljeja ja mutkikkaampia juttuja.

Soittotyyli on äärimmäisen oleellinen osa sitä, miltä biisi lopulta kuulostaa. Jopa monet kitaristit aliarvioivat sen merkitystä. Moni kitaristi on tullut ihmettelemään minulle, että heillä on täsmälleen samat tekniset laitteet kuin minulla, mutta heidän soittonsa kuulostaa täysin erilaiselta. Mielestäni vähintään 50 prosenttia soundistasi koostuu soittotyylistä. Minä en soita kitaraa, vaan pahoinpitelen sitä. Siksi soittoni kuulostaa siltä miltä kuulostaa. Olen käyttänyt samoja laitteita vuosikausia, enkä aio vaihtaa niitä koskaan. Rakastan soundiani.

Triptykon_Christian_Martin_Weiss

Veljesvihasta itsetutkiskeluun

Fischer ei pysty kirjoittamaan biisejä, jotka kuvastaisivat hänen onnellisuuttaan. Hän on tehnyt yhden albumin ollessaan rakastunut ja onnellinen, parjatun Cold Laken (1988), joka oli tuhota Celtic Frostin uran. Hän pitää itsekin glam rockin kanssa flirttaillutta kiekkoa katastrofaalisen huonona, täydellisenä virheliikkeenä. Hän ei kuitenkaan istu alas ja pyri saamaan itseään tietoisesti masentuneeksi, vaan tulkitsee sisimpiä tuntojaan niin rehellisesti kuin pystyy.

Elämäni ja ajatukset ovat omiani, ja kun otan kitaran kouraan, soitto kuulostaa välittömästi minulta itseltäni. Tyylini on tunnistettava. En ole työstänyt sitä tietoisesti, vaan se on osa minua. Maailmankuvani ja aatteeni siitä, mitä me ihmiset teemme eläimille, luonnolle ja toisille ihmisille, tulevat pysymään aina samana. Kaikki tämä heijastuu soittooni.

Fischer ruoti Eparistera Daimonesilla Celtic Frostin kunniatonta itsetuhoa. Tällä albumilla hän käsittelee useita eri teemoja intiimisti ja itsetutkiskelevasti. Levyltä löytyy myös kunnianosoitus tuberkuloosiin menehtyneelle englantilaisrunoilija-kirjailijalle Emily Brontëlle (1818–1848). Se kantaa nimeä In the Sleep of Death.

Martin Eric Ain (Celtic Frostin ex-basisti) käytti pätkiä Emilyn runoista Into Pandemonium -levyn sanoituksissa. En tajunnut sitä täysin silloin, eikä Martin varmaankaan kreditoinut niitä oikein. Vaikka Emily kuoli jo vuosikausia sitten, olen aina tuntenut syyllisyyttä tästä, koska ihailen hänen työtään suuresti. Hän oli fantastinen ja tunteellinen kirjoittaja. Halusin maksaa lainausmerkeissä velan takaisin hänelle Victorin musiikin ja oman sanoitukseni avulla. Se on yksi suosikkibiiseistäni levyllä.

Kuten kaikki Celtic Frostista vähänkään perillä olevat tietävät, bändin toiminta päättyi riitaisasti ja lokaa lensi kuin motocross-kisoissa. Fischer oli törmännyt Martiniin, vanhaan luottopakkiinsa pari kolme viikkoa ennen haastattelua. Tapaaminen osoittautui melko mieluisaksi, vaikka kummallakin on yhä paljon hampaankolossa.

Martin on yrittänyt tehdä viime vuosina joitain asioita, jotka ovat olleet minulle hyvin kipeitä, paljastavia ja järkyttäviä. En todellakaan halua sotia Martinin kera, jonka kanssa loimme niin monta hienoa albumia. Pystyimme tapaamaan toisemme kuin aikuiset. Hän sanoi joskus, että tulemme vielä kirjoittamaan musiikkia yhdessä, mutta se ei tule koskaan tapahtumaan.

Rullaava monitaiteilija

Fischer pitää itsensä kiireisenä myös levynteon ja keikkailun ulkopuolella. Triptykonilla on ollut pitkään suunnitteilla dvd, joka on kuulemma niin kunnianhimoinen projekti, että se on vaikea toteuttaa taloudellisesti. Kuten arvata saattaa, konsepti on hiottu viimeisen päälle valmiiksi, mutta toteutuksen tulisi olla sellainen, ettei kukaan ole aiemmin tehnyt vastaavaa. Tätä ennen bändi kuvaa joka tapauksessa musiikkivideot kahdesta Melana Chasmatan biisistä.

Fischer työstää myös kolmatta kirjaansa, joka jatkaa siitä, mihin toinen opus Only Death Is Real jäi, eli Celtic Frostin Morbid Talesin äänityksiin, ja jatkuu nykyhetkeen. Tarinassa riittää kerrottavaa, joten kirjoittaminen ja kuvamateriaalin kokoaminen vie ison osan miehen ajasta. Hän toivoo saavansa kirjan kauppoihin ensi vuoden aikana.

Jottei aika kävisi pitkäksi, Fischer työskentelee myös H.R. Gigerin, 74, assistenttina ja kaavailee uutta musiikkiprojektia. Hän on keskustellut yhteisestä projektista erään esikuvansa kanssa.

Jos projekti lihallistuu, biisien täytyy olla priimaluokkaa. Hyvän biisin kirjoittaminen on minulle aina haasteellista, enkä halua viedä musiikkia pois Triptykonilta. Toivon pystyväni kirjoittamaan tarvittavan määrän laadukasta musiikkia kahta albumia varten: Triptykonin ja tämän uuden projektin. Musiikki tulisi olla samanhenkistä kuin nyt, eli okkultistista ja synkkää.

Mielenkiintoiselta vaikuttava hanke on kaavailtu toteutettavaksi siten, että Triptykonin ja toisen yhtyeen, joka teki Tomiin suuren vaikutuksen uransa alussa, soittajat muodostaisivat eri kokoonpanokombinaatioita ja bändien laulajat jakaisivat mikrofonin.

Fischer pitää Gigerin, suosikkitaiteilijansa, kanssa työskentelyä haastavana mutta suurena kunniana. Muusikko kokee olevansa kuvataiteilijalle osan menestyksestään velkaa, koska Giger on antanut käyttää teoksiaan molempien Triptykon-levyjen ja Celtic Frostin To Mega Therionin kansissa. Työsuhde on kestänyt jo seitsemän vuotta.

Minulla ei ole aikataulua tai ennalta määrättyjä työtehtäviä, vaan teen mitä ikinä Giger ja hänen managerivaimonsa pyytävät. Viimeksi autoin häntä Yhdysvalloissa julkaistavan Alien-kirjan haastattelun kanssa ja Giger-webshopin perustamisessa. Mietimme nyt verkkokaupan tuotevalikoimaa. Gigerin kanssa työskentely on fantastisen kiehtovaa, mutta se ajaa samalla mielipuolisuuden partaalle. Siihen liittyy iso skaala tunteita. Tällä hetkellä puolet ajastani menee Giger-töihin ja puolet muuhun.

Tämä tulee varmasti sokkina monelle, mutta Tom Gabriel Fischer, yksi rankemman metallin merkittävimmistä pioneereista ja arvostetuimmista hahmoista, skeittaa. Hän lykkii Gigerin luoksekin rullalaudalla.

Aloitin vuonna 1978, kun ensimmäinen skeittausaalto iski Sveitsiin. Olin ensimmäisiä niistä harvoista, jotka skeittasivat silloin. Minulla ei ole valitettavasti niin paljon aikaa harrastaa lajia kuin haluaisin. Tyttöystäväni skeittaa päivittäin, ja välillä skeittaamme yhdessä. Meillä on pinoittain lautoja kotona.

En tee enää temppuja, vaan käytän lautaa vain liikkumiseen. Se näyttäisi hieman huvittavalta, jos 51-vuotias mies yrittäisi tehdä freestyletemppuja. En ole enää yhtä kunnianhimoinen lajin suhteen kuin testosteroniteininä, jolloin halusin näyttää koko maailmalle kaiken. Nyt vain kruisailen paikasta toiseen, ja se on täydellistä. Sinun pitäisi nähdä zürichiläisten naamat, kun yli 50-vuotias nahkatakkinen pitkätukka skeittaa vastaan.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 3/2014 (#115). Triptykon soittaa Oulun Jalometallissa lauantaina 9.8.

Lisää luettavaa