”Uuden levyn myötä on hyvä päästää bändi haudan lepoon” – haastattelussa ruotsalaiskuolobändi Desultoryn Klas Morberg

Jokainen death metalinsa tunteva osaa viskata ilmoille länsinaapurimme kuolokentän tunnetuimpia tekijöitä, sellaisia kuten Entombed, Dismember, Grave tai Dark Tranquillity. Deathinsä hieman paremmin tuntevat muistavat mainita myös Desultoryn.

Tukholmassa elettiin vuonna 1989 sikäläisen metalliskenen kuumaa aikaa. Nuoret pitkätukat olivat alkaneet löytää toisensa. Tunnelbanalla kuljettiin kätevästi paikasta ja keikasta toiseen. T-banan tunneleissa liikuttiin puolestaan jalkaisin, ja mankasta tuuttasi rajua musaa. Nuo nuoret olivat luomassa jotain, mistä koko Ruotsi tultaisiin äärimetallimaailmassa tuntemaan. Ruotsalainen death metal otti ensiaskeleitaan – ja Desultory sai alkunsa.

Yhtye työsti kolme demoa kokoonpanolla Klas Morberg (laulu ja kitara), Thomas Johnson (rummut), Jens Almgren (basso) ja Stefan Pöge (kitara). Into Eternity -debyytille (1993) bassonvarteen oli vaihtunut Klasin veli Håkan Morberg. Ryhmä pysyi samana vielä kakkoslevy Bitternessillä (1994), mutta kohtalokkaaseen kolmanteen kiekkoon, Swallow the Snakeen (1996), mennessä Pöge oli haihtunut miesvahvuudesta ja Håkan nappasi myös soolokitarahommat itselleen.

Koko yhtye lakkasi olemasta vielä saman vuoden aikana. Paluu kuolon pariin tapahtui vuonna 2009, ja se paluu oli väkevä. Counting Our Scars (2010) näytti, ettei yli kymmenen vuoden poissaolo ollut vaikuttanut yhtyeeseen kuin korkeintaan positiivisesti. Nälkää ja näyttämisenhalua oli yhä jäljellä. Vuonna 2017 käsissä on bändin viides kokopitkä, Through Aching Aeons, joka on paitsi bändin paras myös viimeinen levy.

46-vuotiaan Klas Morbergin pehmeänlaulavalla ruotsalaisenglannilla soljuva kommentointi kuuluu niin huonon linjan takaa, että voisi luulla Klasin pirauttavan ennemminkin Kuusta kuin Ruotsista.

– Kyllä se näin on, Klas vahvistaa tiedustelut viimeisestä levystä heti kärkeen. – Meistä tämä tuntuu oikealta. Meillä oli todella paljon haasteita levyn julkaisemisen kanssa, ja halusimme että viimeinen levymme on mahdollisimman hyvä. Tuntuu, että tämän levyn myötä on hyvä päästää Desultory haudan lepoon.

Through Aching Aeons on todellakin levy, jolla uran voi paketoida kunniakkaasti. Melodisen ja raa’an kuolon risteytys on nappisuoritus.

– On hyvä heittää hyvästit tällaisen levyn myötä, Klas toistelee.

Väännetään vielä rautakangesta: onko kyseessä vain viimeinen levytys, vai loppuuko koko bändi tähän?

– Tämä on bändin loppu.

Täysosuman synnytystuskat 

Jäähyväislevyn ja edeltäjänsä väliin mahtuu peräti seitsemän vuotta. Bändi ei kuitenkaan ole ollut hibernaation kaltaisessa jähmettymistilassa aivan omasta tahdostaan. Counting Our Scars palautti Desultoryn kerralla takaisin kehiin, ja sen jälkeen olisi ollut hyvä jatkaa sujuvasti eteenpäin. Toisin kävi.

– Ensinnäkin Thomasia kohtasi paha onnettomuus, jonka takia hän oli loukkaantuneena eikä voinut soittaa rumpuja lähes vuoteen. Olimme siis noin vuoden kokonaan telakalla, ja sitten aloimme jälleen hiljalleen kirjoitella biisejä.

Klasin mukaan Desultory rakensi kappaleensa hyvin perinteikkääseen malliin. Jätkät puuhasivat riffejä kukin kotiluolassaan ja raahautuivat sitten aihioiden kanssa treenikämpälle. Kämpillä raakileista ja versoista alettiin työstää yhdessä valmiita biisejä. Asiat eivät kuitenkaan enää tapahtuneet samalla nopeudella kuin nuoruusvuosina. Nyt mukana oli velvollisuuksia ja muita ikääntymisen mukanaan tuomia inhotuksia, toisenlaisista hidasteista puhumattakaan.

– Kaikki tapahtui todella hitaasti, mutta viimein saimme purkkiin joitain demoja. Sitten menimme studioon ja nauhoitimme uuden levyn. Mutta kun levy oli nauhoitettu, meni lähes kaksi vuotta ennen kuin se saatiin julkaistua. Meillä oli ongelmia kansitaiteen sun muun kanssa.

Palataanpa vielä tuohon Thomasin juttuun. Tarvitaan nimittäin melkoinen haaveri, että se pakottaa vuodeksi sivuun soittohommista. Mitä tarkalleen ottaen tapahtui?

– Hänelle sattui onnettomuus, jonka jälkeen paljastui että hänellä on aivokasvain. Sitten hänelle tehtiin leikkaus, aloitettiin sädehoito ja sellaista kaikkea. Ei ollut mitään takuita, että hän edes jäisi henkiin.

Vetää hetkeksi hiljaiseksi Skype-puhelun tässä päässä. Saan kuitenkin kysyttyä, onko Thomas tällä hetkellä kunnossa.

– Kyllä, hän on palautunut ihan normaaliin kuntoon. Hän on rumpalina aivan parhaimmillaan tällä uudella levyllä, joten on ollut niin mahtavaa nähdä, että hän on todella kuosissa. Hän teki levyllä erittäin hyvää duunia.

Niin nimittäin teki. En malta olla hehkuttamatta Klasille Through Aching Aeonsin hienoutta: soundeja, melodioita, murinoita, kappaleita – koko pakettia.

– Kiitos paljon, todella hienoa kuulla! Pyrimme saamaan hyvän sekoituksen brutaaliutta ja melodioita. Tällä kertaa mukana on ehkä vähän vähemmän melodiaosastoa, mutta yritämme aina ujuttaa taustalle jotain toimintaa.

Kyllä, se on erittäin tarttuvaa tavaraa.

– Kiitos oikein paljon, Klas kiittelee vuolaasti. – Olemme todella tyytyväisiä levyyn. Halusimme tällä kertaa vähän orgaanisempaa soundia. Biisit ovat myös hieman monimutkaisempia kuin aiemmin, ja ajattelimme, että sitä voisi olla hankalampi kuunnella kuin edellisiä levyjämme, mutta olemme saaneet todella hyvää palautetta.

Desultoryn sanoitukset kumpuavat Klasin aivoista ja kynästä.

– Kirjoitan lähes aina samoista aiheista, niistä joita näen ja koen ympärilläni. Kirjoitan ne kuitenkin sellaiseen muotoon, että kuulija ei välttämättä ymmärrä, mitä olen milläkin sanoituksella tarkoittanut. Rustaan tarinat aika abstrakteiksi, ja kuulija saa tehdä niistä omia johtopäätöksiään ja tulkintojaan.

Kaiken takana on NWoBHM

Desultory sai alkunsa lähes 30 vuotta sitten. Vaikka bändi oli poissa kuvioista pitkän pätkän, puhumme silti melkoisesta määrästä vuosia.

– Joo, se on pitkä aika, Klas naurahtaa.

Vuonna 1971 syntynyt Klas oli 1980-luvun alkupuolella otollisessa iässä ottaakseen vastaan metallin kutsun. Kun kutsu tuli, siihen vastattiin.

– Me kaikki kasvoimme kuunnellen NWoBHM-bändejä 80-luvun alussa, aivan kuten tekin siellä Suomessa. Iron Maiden, Saxon, Judas Priest ja vastaavat iskivät kovaa. Pian siirryttiinkin sitten jo rajumpaan tavaraan, kuten Metallicaan ja Slayeriin.

Kuten niin usein, myös Klasin ja kavereiden tapauksessa matkattiin kohti vääjäämätöntä eli porttiteorian mukaisesti aina vain kovempaan kamaan.

– Sitten kuvioihin tulivatkin jo tape trading -hommat ja kuolo- ja thrashbändit. Meillä Tukholmassa oli aikamoinen skene ja todella paljon hyviä bändejä. Unleashed, Nihilist, Therion ja monet muut keikkailivat paljon.

Siinä missä Florida, erityisesti Tampa, oli death metalin rapakontakainen kehto, Tukholman kuoloskene oli aivan omaa luokkaansa Euroopassa, tai vähintäänkin Pohjoismaissa. Jo mainittujen bändien lisäksi Svea-mamman pääkaupungin kuvioissa pyörivät muun muassa Tiamat, Necrophobic ja Unanimated. Viimeksi mainittuun palataan vielä.

– Aloitimme sitten oman bändin, ja nauhanvaihto jatkui vilkkaana. Skene alkoi olla iso ihan maailmanlaajuisestikin. Sepultura, Deicide, Morbid Angel… Etenkin Altars of Madness teki minuun suuren vaikutuksen, ja myös Paradise Lost vakuutti, Klas luettelee suosikkejaan.

Sekä Into Eternity -esikoinen että seuraajansa Bitterness käytiin ajanmukaisesti purkittamassa Tukholman Sunlight-studiossa Thomas Skogsbergin valvovan silmän alla. Edellä mainituilla levyillä soi korvakäytävään jääviä melodioita yhdistettynä tuttuihin death metal -elementteihin.

Desultoryn musiikki oli liian brutaalia melodeathiksi, mutta liian melodista ja tarttuvaa ollakseen puhdasta vanhan koulun kuolemaa. Nuori yhtye kehittyi nopeasti, ja pian tuli tunne, että oma genre alkoi rajoittaa ilmaisua.

– Olimme alussa enemmän thrashiä kuin kuoloa, ja tyylimme muuttui itse asiassa tavallaan koko ajan, Klas aloittaa.

– Bitterness-levyn jälkeen rundasimme esimerkiksi Cannibal Corpsen kanssa, mikä oli hienoa, mutta alkoi tuntua, että kaikki tekevät samanlaista musiikkia. Tehtiin ikään kuin samoja levyjä uudestaan ja uudestaan, ja vaikutti siltä, ettei mitään oikeastaan tapahdu.

Muutoksen tuulia 

Desultorylle kävi kuten monelle muullekin metalliselle aikalaiselleen: oli tullut aika uudistua ja ”mennä eteenpäin”. Muutamassa vuodessa kuolo alkoi olla nähty ja koettu.

– Päätimme sitten lähteä enemmän rockin suuntaan ja rauhoitimme musiikkiamme. Muutos, tai sen yritys, ei sitten lopulta ollut kovin menestyksekäs, hah hah.

Niin. Klas viittaa kolmanteen Desultory-levyyn, Swallow the Snakeen. Vuonna 1996 death metal -buumi oli jo ohi, ja se kuului myös kyseisellä albumilla.

– Swallow the Snakellä on hetkensä, mutta tajuan nyt, miksi ihmiset olivat pettyneitä. Siihen aikaan se kuitenkin tuntui oikealta, eikä sen tekemistä viitsi katuakaan.

Koko yhtye lyötiin siis multiin Swallow the Snaken jälkimainingeissa vuonna 1996. Homma jatkui kuitenkin uudella nimellä ja tyylillä. Håkan oli vaihtanut nelikielisen lopullisesti kitaraan. Bassoon löytyi vanha Tukholma-skenen tekijämies, Unanimated-yhtyeen Johan ”Jojje” Bohlin.

– Zebulon oli luonnollinen jatke Swallow-levylle. Siinä oli Sabbath-meininkiä, rock- ja heavyotetta. Eikä lauluissa ollut enää örinää. Teimme bändin kanssa pari levyä. Kyseessä oli siis käytännössä sama yhtye kuin Desultory, koska miehistö oli lähes sama.

Zebulon julkaisi Cape Canaria -ep:n (1999) sekä pitkäsoitot Volume One (2001) ja Troubled Ground (2004). Toisen kokopitkän jälkeen ei enää ilmestynyt uusia äänitteitä, vaikka yhtye oli olemassa vielä muutaman vuoden.

– Kyllästyimme lopulta siihenkin ja päätimme palauttaa Desultoryn takaisin elävien kirjoihin joskus 2009 tai 2010. Aloimme taas soittaa kuolometallia, Klas muistelee.

Hmm, haiskahtaa hieman siltä, että kun death metal teki kunnolla uutta tulemista, vanhan kaartin ukotkin heräsivät. Klas kuitenkin tyrmää epäilyt siitä, että miehet olisivat pyrkineet hypen aallonharjalle ja menestykseen. Kun kuolo on verissä, silloin se on verissä.

– Aina se palo death metaliin on ollut, sen parissa me kasvoimme. Kun palasimme deathiin, huomasimme heti, että homma toimii, ja päätimme tehdä paluulevyn.

Seurasitko deathskenen menoa, kun olit Zebulonissa?

– Tietenkin. En voi sanoa, että olisin ollut todella syvällä undergroundissa, mutta kävin keikoilla ja tsekkailin uusia julkaisuja.

Verkottumista ilman nettiä 

Moni kuolometalliveteraani muistelee mielellään menneitä aikoja, ja miksipä ei muistelisi. Nuorena tuppaa sattumaan ja tapahtumaan. Mikäli on ollut onni olla osa sittemmin massiiviseksi paisunutta skeneä, on sitäkin enemmän mistä kertoa kiikkustuolissa nuoremmilleen.

Klas vahvistaa, että juuri internetin puuttuminen on se nykyisyyden ja menneisyyden suurin erottaja. Netittömyys ei kuitenkaan tarkoittanut, ettei maailma olisi ollut avoinna. Tieto ja materia vain kulkivat hitaammin. Viidakkorumpu takoi ja jakoi infoa uusista bändeistä, demoista, levyistä, lehdistä ja keikoista. Informaatio oli pirstaleista.

– Kaiken eteen piti tehdä vähän enemmän. Jos halusit saada demon Argentiinasta, sinun piti kirjoittaa kirje, postittaa se ja odottaa vastausta muutama viikko. Sitten kenties sait demon postilaatikkoosi. Täytyi nähdä vaivaa.

Nyt moni asia on vain klikkauksen päässä, tuumimme yhdessä.

– Se oli upeaa aikaa ja olimme sitoutuneita siihen hommaan. Meillä oli tosiaan mahtavia bändejä, Klas hehkuttaa jälleen.

– Aikoinaan oli iso juttu saada levy ulos, mutta nykyään se on paljon helpompaa. Toisaalta, nykyään bändien on todella vaikeaa erottua massasta, koska tarjontaa on niin valtavasti.

On vaikeaa olla ainutlaatuinen.

– Juuri näin! On helppoa tavoittaa porukkaa mutta vaikeaa olla ainutlaatuinen.

Desultory teki tietenkin paitsi levyjä myös keikkoja. Muistot ovat lämpimiä.

– Joo, meillä oli mahtavia kiertueita sellaisten bändien kuin Samael, Fear Factory, Hypocrisy, Amorphis ja monen muun kanssa.

– Muistan kun vuokrasimme oman asuntoauton ja kiersimme ympäri Eurooppaa. Ja kun ei ollut nettiä, ajelimme perinteisen paperikartan kanssa kaupungista toiseen ja soitimme keikkoja. Se oli tosi hienoa aikaa, Klas muistelee innoissaan.

Desultory heitti runsaasti keikkaa, mutta Euroopan rajojen ulkopuolelle se ei koskaan taipunut. En muista, että bändi olisi ikinä veivannut edes Suomessa, mutta asian tola täytyy varmistaa.

– Emme tosiaan ole jostain syystä koskaan soittaneet Suomessa, Klas sanoo hämmästellen. – Se on aika outoa, koska se olisi ollut niin luonnollinen juttu. Sinne olisi ollut helppo tullakin, mutta sitä ei vain ole koskaan tapahtunut.Emme ole muuten soittaneet koskaan Norjassakaan.

Menitte suoraan Manner-Eurooppaan.

– Hah hah joo, suoraan mantereelle vaan.

Matkalla tuntemattomaan

Desultory astelee uuden albuminsa kanssa voittajana maaliin ja sitä kautta ikiuneen. Debyytin julkaiseminen oli aikoinaan mahtava homma, mutta näyttävä grande finale saa Klasilta syystäkin suitsutusta. Henkselit paukkuvat ansaitusti.

– Ekan levyn julkaisu oli iso juttu, se että sai fyysisen levyn käteen, mutta olen myös erittäin ylpeä siitä, että lähdimme uudelle kierrokselle ja teimme kaksi hyvää levyä. Viimeinen levymme on ehdoton kohokohta.

Mahtava levy jättää kuulijalle nälkäisen olon. Huippujulkaisuun lopettaminen tuntuu samaan aikaan oikealta ja epäreilulta. Jotain tällaista olisi saatava lisää, rääkyy ääni fanin päässä.

Onneksi on tulevaisuus, jota varten Klasilla ja kumppaneilla on varmasti jotain kivaa mietittynä. Kristallipalloon on kuitenkin turha vilkuilla, sillä sen näkymät ovat sumuisia kuin Skotlannin nummet.

– Tämä on Desultoryn loppu, mutta mistään muusta ei tosiaankaan ole tietoa, Klas iskee heti alkuun.

– Emme ole kelailleet asioita tästä eteenpäin. Johanilla on Unanimated, jonka kanssa hän varmaan tekee jatkossakin jotain, mutta en oikein tiedä niistäkään kuvioista.

No, Suomen-keikkaa on ainakin turha odottaa, siis Desultoryn toimesta. Kenties jonkun uuden bändin kanssa, yritän.

– Ei sitä koskaan tiedä, Klas vastaa mietteliäänä. – Tiedän, että Suomen skene on aina ollut hyvä, ja minulla on sinne paljon yhteyksiä. Onkin tosi harmi, ettemme ole saaneet koskaan soitettua siellä.

Tai sitten täytyy vain odottaa Desultoryn toista comebackiä.

– Joo, sitten kun olemme 60-vuotiaita, Klas nauraa.

Julkaistu Infernossa 8/2017.