Miksi Mercury Circle perustettiin?
– Se vain tapahtui. En ajatellut perustavani uutta yhtyettä, vaan aloin kirjoittaa biisejä Hallattaren keikkojen loputtua. Ne keikat olivat biisien taustan takia henkisesti uuvuttavia, vaikka itse livebändihän on mitä ihanimpia ja aurinkoisimpia tyyppejä, laulaja-kitaristi-kosketinsoittaja Jaani Peuhu kertaa.
– Tarkoitukseni oli kirjoittaa Iconcrashin seuraavaa levyä, mutta se hidas ja murskaava tunnelma oli jäänyt kummittelemaan, joten biiseistä tuli jotain ihan muuta kuin olisin halunnut. Tämän piti olla pakomatka ulos doomista, mutta se ei ihan onnistunut.
Kutsut musiikkianne new doomiksi. Onko tarkoituksesi uudistaa doomgenreä?
– Tällä musalla ei ole välttämättä ”oikean doomin” kanssa niin paljon tekemistä kuin ihan ensimmäisillä biiseillä mitä kirjoitin. The Dawn of Vitriol -ep:n The Last Fall on yksi niistä, ja tulevalla albumillakin on kappaleita, joissa doom on vahvasti läsnä, mutta vaikutteita on yhtä lailla esimerkiksi new wavestä.
– Mä en ollut soittanut metallia pitkään aikaan ennen Hallatarta ja Swallow the Sunia, vaan olin katsellut metallimusan kehitystä tai kehittymättömyyttä työn kautta, tuottajana. Siinä hommassa olen törmännyt typeriin sääntöihin, joita genret luovat artisteilleen. Mulle metalli edusti skidinä kapinaa ja vapautta ilmaista itseään, mutta sitten kun alkoi tulla palo kokeilla kaikkea uutta, koin että se ei ole mahdollista metallin ”säännöillä”.
– On harvinaista, että löydän metallista jotain oikeasti uudistavaa ja inspiroivaa, ja olen ollut todella iloinen, että jengi on kokenut sellaisia fiiliksiä MC:n musiikin kanssa.
Minkälaisia tarinoita haluat välittää sanoituksillasi?
– En osaa kirjoittaa fiktiota. Mulla on todella vähän kokemusta jostain miekat tanassa tehdyistä sotaretkistä tai ydintuhoista, joten mulle on luonnollista kirjoittaa ihmisistä ja henkimaailmoista.
– Se oikea henkinen tai jopa fyysinen tuska, mitä me koemme menetyksen kautta, on inspiroivaa. Kun sydän särkyy kuoleman tai eron myötä, tai niiden pelosta, se vie meidät todella tuskalliseen ja lohduttomaan paikkaan. Sen tunteen kuvaileminen mahdollisimman suoraan vaatii kirjoittajalta paljon uskallusta.
Uusi rumpalinne on entinen Children of Bodom -mies Jaska Raatikainen. Kuinka mieheltä lähtee MC:n kaltainen kama?
– Koska mä aloitin itse rumpalina, olen tarkka siitä, että bändini rumpalin pitää olla todella kova. Olen nähnyt Jaskan lavalla varmaan 40 kertaa ympäri Pohjois-Amerikkaa, ja mies antaa aina kaikkensa ja on lavan ulkopuolella mitä lämpimin ja ystävällisin miekkonen.
– Mä olen tykännyt paljon nyky- Depeche Moden keikoista, kun siellä elektropulputusten ja kaikuisten kitaroiden taustalla paahtaa ihmisveturi. Rakastan sitä, kun rumpua lyödään kovaa ja säälimättömästi. Jaska diggailee kaikenlaista musaa, joten hän ei koe tarpeelliseksi täyttää biisejä tuplien tulituksella vaan lähestyy musiikkiamme kokeilevin mielin. Se taas inspiroi mua todella paljon.
Tekemäsi musiikki on ollut lähes poikkeuksetta synkkää, tai ainakin melankolista. Oletko synkkä ihminen?
– En todellakaan. Monet ovat ihmetelleet, kun olen kiertänyt noiden doombändien kanssa, että ”mitäs sä täällä teet, kun olet tuommoinen ilopilleri etkä yhtään doom?”.
– Mä saan olla lavalla ihan oma itseni. Moonwalk ei sovi vaikka Swallow’n maailmaan, mutta sitäkin on ”hyvänä iltana” päässyt kiipparien takana tapahtumaan. Joku bänditoveri voi tulla naureskelemaan keikan jälkeen, että olipas siellä taas rasvatut lanteet.
– Mä teen synkkää musiikkia, että saan purettua sinne synkempää energiaani ja pysyn sen kautta taas musiikin ulkopuolisessa elämässä paremmin plussan puolella.
Julkaistu Infernossa 7/2020.