Venom – Maan alla on vielä tilaa

01.12.2011

On kulunut kolmekymmentä vuotta siitä, kun kansa kutsuttiin uuteen metallihelvettiin. Tuon manalan pääarkkitehti, basisti, vokalisti ja kuntosaliyrittäjä Cronos kertoo, mitä yhtyeensä Venom itse asiassa keksi ja mitä oli jo keksitty.

Teksti: Mikko Kuronen www.venomslegions.com

Helvetti on metallin tärkein painumisen paikka. Se yhdistää musiikkilajin toiset tärkeät teemat: kuoleman, synnin ja kaiken moraalittoman puuhastelun, jota pahaksikin kutsutaan. Paikka on niin rakas, että sillä on loputon määrä nimiä: tulijärvi, kuolleiden maa, kadotettujen kaupunki, musta kuilu, Gehenna, Tartarus, Hades, Sheol, Helheim, Manala, Xibalbá… Myös tämän lehden lukijoille tuttu sana: Inferno.
Joillekin helvetti on Newcastle.

Kolmen koillisenglantilaisen työläisnuorukaisen vuonna 1979 perustamasta Venomista muotoutui ensimmäinen metalliyhtye, joka käsitteli helvettiä piinatulla peräänantamattomuudella. Venom vei paholaisrallinsa ja jumalanpilkkansa perimmäisen portin äärelle. Vuosien mittaan syntyi yhä uusia helvettilauluja: Welcome to Hell, Seven Gates of Hell, Leave Me in Hell, Burn in Hell, Straight to Hell, Hounds of Hell ja niin edespäin.

Venomille ei tuottanut vaikeuksia kirjoittaa To Hell and Backissa varhaisten helvettikirjureiden Danten ja Vergiliuksen tyyliin omaa suureellista tarinaansa siitä, kuinka poiketa tuonpuoleisessa ja sen jälkeen palata kertomaan maallista vaellustaan jatkaville omista retkistään.

Entäpä sitten epäpyhä kolminaisuus Women, Leather and Hell? Paremmin tuskin voi nimetä sitä hekuman ja hedonismin nuottaa, joka ohjaa hevimetallia. Rip Ride -kappaleessa sanankäyttö saavutti jo koomisia piirteitä, kun Cronos äityi ärjymään: ”Run like hell, in hell!”

– Kirjoitimme helvetistä, koska erilaisia helvettejä on niin paljon, ainoa alkuperäisjäsen Conrad ”Cronos” Lant kertaa lokakuisena lauantai-iltapäivänä.

– Muistan kun katsoin ensimmäistä kertaa Hellraiserin (1987) ja ajattelin: ”Wow, tässähän on täysin sama teema kuin Venomilla!” Elokuvassa mentiin alas helvetin valtakuntaan ja näytettiin tuhansia erilaisia helvettejä. Samaa konseptia mekin käytämme. Taivaita on vain yksi, mutta helvettejä tuhansia. On kiintoisaa, kuinka jotkut voivat vihata sitä, mitä toiset rakastavat. Yhden ihmisen liha on toisen myrkkyä.

Helvetti ei ole juutalaiskristillisen taruston yksinoikeudella taivaan vastinkappaleeksi hahmottelema miljöö. Heprealaisilla oli Sheolinsa, persialaisilla Chinvat-siltansa ja antiikin kreikkalaisilla Hadeksensa, kaikki synkkiä ja ilottomia sijoja, joissa ihmiset elämänsä päätyttyä vaelsivat varjon kaltaisina olentoina. Varsinaista rangaistusta, sisuskaluja kalvavaa ikuista matoa tai tulta, nämä eivät kuitenkaan tuoneet. Kotoinen Tuonelamme, samoin kuin atsteekkien Mictlán, oli samankaltainen tila. Uskonnon määräävän moraalinen paino sai odottaa tuleviin vuosisatoihin.

Virallisen selityksen mukaan Cronosia ja yhtyetovereitaan tympi, kuinka Black Sabbathin ja Black Widow’n kaltaiset yhtyeet antoivat aina lopulta periksi hyvälle. Ne saattoivat aloittaa kappaleensa demonisesti ja flirttailla okkulttisen kanssa pitkästikin mutta vetosivat lopulta Jumalaan, jonka saattoi tulkita kristilliseksi.

[alays teksti=”Muistan kun katsoin ensimmäistä kertaa Hellraiserin (1987) ja ajattelin: ”Wow, tässähän on täysin sama teema kuin Venomilla!” Elokuvassa mentiin alas helvetin valtakuntaan ja näytettiin tuhansia erilaisia helvettejä. Samaa konseptia mekin käytämme. Taivaita on vain yksi, mutta helvettejä tuhansia.”]

Venom oli toista maata. Kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyneen ikivihreän esikoislevyn Welcome to Hellin avauskappale, räväkkä Sons of Satan kertoi pistävissä sanoissaan helvetistä, joka on pettänyt meidät.

Venom ei pettäisi. Ei ainakaan tällä tavoin, juuri tässä ja nyt.

Eilisen helveteistä

Vanhassa testamentissa kuolleiden valtakuntien virkaa toimittivat vielä Sheol ja Abaddon, mutta eläinten uhraus- ja talousjätteen polttopaikkana tunnettu Hinnomin laakso Jerusalemin ulkopuolella alkoi hajuineen ja liekkeineen vaikuttaa mielikuviin helvetistä. Profeetta Jesaja oli ensimmäisiä, jotka halusivat heittää helvettiin nimenomaan jumalansa hyljänneet. Juutalaisten jumalalle Jehovalle tämä sopi, vihan päivä oli ankaralle maailmanisälle kuin parempikin virkistysiltapäivä.

Kun hyvä ja paha erkaantuivat toisistaan turvallisiksi polariteeteiksi Uudessa testamentissa, myös rikinkatkuinen, tulikuuma helvetti pääsi valloilleen. Matteuksen, Paavalin ja Johanneksen kirjoitukset loivat ”itkuineen ja hammastenkiristyksineen” ja viisisataa vuotta pudottavine kuiluineen nuotin, jota tulevat tuomionpäivän näkijät ja uskonnolla ihmiseloa säätelevät alemman tason syyttäjät Aurelius Augustinuksesta Tuomas Akvinolaiseen entisestään vahvistivat.

Helvetti sai ihmiset pysymään ensin pelossa, sitten kurissa ja nuhteessa, sitten varpaillaan ja lopulta – meidän aikanamme – yksinkertaisesti viihteen tilassa. Filosofi Tuomas Nevanlinna on osuvasti tiivistänyt helvetin summaksi, jossa tuomitsevaisen Jehovan ideaa, juutalaisten Gehennaa ja ilmestysten helvettikuvastoa tulkitaan Platonin sielun kuolemattomuusopin läpi. Tuloksena on poliittinen satu ja pelote, joka toisaalta tarjoaa myös runsaasti stimulusta mielikuvitukselle.

Edellisen vuosituhannen taiteessa helvetin imaginaarisia ulottuvuuksia ruokkivat kirjallisuudessa merkittävimmin Dante Alighieri, John Milton ja William Blake, joiden kuvauksissa helvetti saattoi olla niin yhdeksän piirin synnintekijöiden vertikaalinen hierarkia kuin kosmoksen alla roikkuva tyhjä kaaos tai kuusikammioinen painotalokin. Kuvataiteessa helvetti oli varhaiskeskiajalla kylmä ja avoin sija, mutta Danten ja Hieronymus Boschin visioiden vaikutuksesta helvetti pieneni, täyttyi ja organisoitui entistäkin hierarkkisemmaksi.

Jos ihmiset Danten kirjoitusten myötä varovasti ymmärsivät, että helvettiä voitiin käsitellä myös metaforisesti, uskon miesten piirissäkin alkoi esiintyä aatteiden lieventymistä. Johannes Scotus Eriugena esitti ensimmäisten joukossa, ettei helvetti ollutkaan olemassa oleva paikka vaan emotionaalinen tola: synnin ahdistus, joka nousi sielusta ja tuli julki etäisyytenä Jumalaan. Syntiä tehnyt loi itse helvettinsä.

Valistuksen luonnontiede sai pohtimaan helvettiä entistä järkiperäisemmin. Tobias Swinden tuli teoksessaan Enquiry with the Nature and Place of Hellissä (1711) siihen tulokseen, että helvetin täytyi sijaita auringossa. William Whistonin Astronomical Principles of Religion, Natural and Reveal’dissa (1717) taas pääteltiin, että helvetin täytyy olla aurinkoa kiertävällä Halleyn komeetalla. Kukaan ei ole toistaiseksi käynyt toteamassa väitteitä vääriksi.

Romantiikan ajan jälkeen helvetistä on tullut yhä enenevissä määrin kielikuvien arkinen aarteisto uskonnollisen pelotteen sijaan. Helvetille ei anna osoitetta katekismuksessaan edes jyrkkyydestään tunnettu katolinen kirkko. Helvetin käänteisesti sakraalinen ulottuvuus on hälventynyt, tilalle on saatu Hellraisereita, Futuraman robottihelvetti, Jean-Paul Sartrén paljon siteerattu ajatus helvetistä toisina ihmisinä – ja tietysti kasa keskinkertaisia hevilevyjä.

Ne ovat saattaneet haavoittaa helvettiä metaforana, mutta eliminoitunut se ei ole.

Rockin kuolema ja uuden alisen synty

Monien maailmanuskontojen vuosituhansia hellimä rangaistuslaitos on raskaassa rockissa paikka, jonne matkatessa huudetaan maltaiden öljyämin kurkunkannoin: ”Hey Satan! Paid my dues playin’ in a rockin’ band!”

Robert Johnsonin Hellhound on My Trailista (1937) on ajassa mitattuna vajaan puolen vuosisadan säde Venomin Welcome to Helliin. Se on kulttuurihistorian kulussa lyhyt taival. Kun nämä kaksi kappaletta soittaa peräjälkeen, huomaa että jotain on tapahtunut.

Venomin musiikki perustuu helvettiä muistuttaviin kakofonisiin, äänenlaadullisesti keskenkasvuisiin piirteisiin. Newcastlelaiskolmikko halusi soittaa Black Sabbathinsa ja Motörheadinsa uudella, räjähtävämmällä tempolla. Cronos soitti bassonsa Lemmyn tavoin kitaravahvistimen kautta. Kiihkeyteen ja suoraviivaisuuteen lisättiin annos punkin ääni- ja maailmankuvaa.

– Olemme aina uskoneet, että paholaisella on kaikki parhaat biisit. Kun kuulin Anton LaVeyn tekemän levyn, en voinut käsittää hetkeäkään, miksi paholainen kuuntelisi sirkusmusiikkia, jota soitetaan lapsille kun lähdetään markkinoille, syödään hattaraa ja heitetään palloilla kookospähkinöitä. Ei helvetissä soiteta sellaista. Saatana kuuntelee mieluummin hevimetallia, järjestää villejä bileitä ja harrastaa viinaa, huumeita ja naisia.

– Nykyään Mayhemin, Burzumin, Emperorin ja Immortalin kaltaisten fantastisten bändien peruina on syntynyt tuhansia ja taas tuhansia pumppuja, jotka ovat vieneet helvetin pimeää, pahaa ja saatanallista konseptia pidemmälle. Rockmusiikki EI tarkoita Deep Purplea tai Led Zeppeliniä. Rockmusiikki on yhtä kuin death metal, power metal, speed metal ja black metal. Me olemme oikeita rockyhtyeitä.

Varhaisnuoruudessaan Status Quon, Deep Purplen, Led Zeppelinin ja Thin Lizzyn klassista rockia ihannoinut Cronos näki Sex Pistolsin livenä, löysi Priestin ja Maidenin rinnalle nipun punkyhtyeitä ja sekoitti kaikesta iloisen sotkun.

– Halusimme KISSin lavashow’n, Judas Priestin nahan ja ketjut, Motörheadin rankkuuden ja Black Sabbathin saatanallisen puolen. Halusimme muovata kaikista hienoista bändeistä yhden fantastisen yhtyeen.

Avainsana oli punk.

– Punk oli luultavasti ensimmäinen rakkauteni. Se oli ensimmäinen musiikkityyli, joka puhui minulle. Punk oli osa sukupolveani. Punkissa laulettiin tyytymättömyydestä hallitusta ja yleistä elämänkulkua kohtaan. Ei työtä, ei tulevaisuutta. Samaan aikaan kun nuoria asui ja kuoli kaduilla monarkia ja kuningatar miljoonineen porskuttivat eteenpäin. Jonkun oli aika sanoa, että mitta on täysi.

– Kun miettii oman sukupolvemme vanhempia, he pystyivät nojaamaan siihen että saivat omien vanhempiensa työpaikat, oli kyse sitten kalastamisesta tai kaivostyöstä. Meille noita töitä ei enää ollut olemassa. Meillä ei kirjaimellisesti ollut tulevaisuutta. Punk oli tästä katsannosta voimakas asia. Kun lopetin koulunkäyntini 70-luvun lopussa, ihmiset kysyivät mitä halusin tehdä. Sanoin, että rakastan rockmusiikkia. Heidän mielestään rock oli kuollut. Vastasin tietysti, että paskat oli, haistakaapa vittu, mutta kun nyt ajattelee, ymmärtää miksi ihmiset sanoivat niin. Jopa Deep Purple näytti lavalla kyllästyneeltä.

– Hevin piti olla kovaäänistä, aggressiivista, voimakasta, viihdyttävää ja fantastista, ja sitä se ei oikein ollut. Halusimme että rockissa oli punkkia. Motörhead oli juuri sitä. Lemmy on erittäin tarkka siitä, että Motörheadia kutsutaan rockbändiksi, ei thrash- tai power metaliksi. Motörheadin energia, voima ja aggressio toimivat suurina vaikutteina meille. Meistä Motörheadin jätkät olivat pitkätukkaisia punkkareita. Heillä oli asennetta ja visiota.

– The Clash, Sham 69, jopa The Damned ja myöhemmin The Exploited olivat nekin hienoja. Äänitin ja tuotin itse joitakin punkbändejä, kuten The Bloodia. Rakastan punkkia. En niinkään sitä, että ihmiset kävelevät kaduilla rikkinäisissä vaatteissa tukka pystyssä, vaan enemmänkin elämänasennetta. Nykyisin on paljon ihmisiä, jotka eivät näytä punkkareilta, mutta kun tarkastelee heidän elämäntapaansa, asennettaan ja sanomisiaan, ne ovat punkkia. Punkissa on kyse ylpeydestä itseä ja omia saavutuksia kohtaan. Siitä, että seisoo uskomustensa takana. Kaikensorttisesta rehellisyydestä.
Koulusta Cronos päätyi töihin Impulse-studioille. Mies oli uudesta toimestaan aidosti innoissaan, ja on edelleen.

– Se oli maailman paras työ. Olin kiinnostunut kaikenlaisesta musiikista. Paskoin housuuni, kun pääsin studiolle työhaastatteluun. Talossa oli iso äänipöytä, joka oli täynnä vilkkuvia valoja, vipuja ja namiskoja. Vaikka olin nähnyt studioita videoissa ja dokkareissa, minulla ei ollut mitään käsitystä, kuinka niiden kanssa toimitaan. Olin helvetin peloissani, ajattelin että enhän minä tätä osaa, kun en ole käynyt kouluja!
Impulsen johtoportaalla oli nykyisin kaikkien alojen töissä harvinaista pitkäjänteisyyttä kouluttaa nuoresta intoilijasta kädestä pitäen ammattilainen.

– Aluksi työ oli hyvin pienimuotoista. Yksi ensimmäisistä duuneistani oli kuulokkeiden korjaamista. Avattiin kuulokkeiden kansi, kolvattiin kaksi johtoa yhteen ja laitettiin kansi kiinni. Sen jälkeen aloin hoitaa äänipöytien piuhoja, rumpujen mikitystä, kaikkien laitteiden kytkentöjä, taajuuskorjainten ja äänipöydän käyttöä ja niin edelleen. Fantastista! Työaika oli aamuyhdeksästä iltaviiteen, mutta menin paikalle paljon aikaisemmin ja saatoin lähteä kahdelta yöllä. Olin mieluummin töissä kuin kotona.

– Studiolla tehtiin monenmoista musiikkia, pääasiassa folkkia, jota kohtaan minulla on erittäin terve kunnioitus vaikken sitä kotona kuuntelekaan. Kaikkien niiden bändien kanssa työskenteleminen oli mahtavaa, mutta turha sitä on kieltää, että olen syyllinen hevimetallin tuomisesta studioille. Jankkasin jatkuvasti toiminnanjohtajalle kaikista senaikaisista fantastisista bändeistä. Hänen vastauksensa oli: ”EI, EI ja EI, tällä musiikilla ei ole tulevaisuutta.” Sitten kun Iron Maiden julkaisi ensimmäisen singlensä ja se päätyi televisio-ohjelmaan, juoksin studioille ja huusin, että huomaahan nyt, hevimetallia tv:ssä! Ihmiset tykkäävät tästä musiikista, c’mon!

Impulse antoi periksi ja luovutti Neat-alamerkkinsä uuden hevimusiikin aallon käyttöön.

– Ensimmäinen Neat-julkaisu oli pienen klubibändin nauhoittama hirvittävä veisu, NEAT 02 taas erään yhdeksänvuotiaan tytön laulama kappale. Neat-lafkaa ei tavallaan ollut edes olemassa ennen kuin Raven, Tygers of Pang Tang, Fist, White Spirit ja tietystikin Venom laittoivat rattaat pyörimään. Loppu on historiaa.

Alkuaikoinaan Venom treenasi ja esiintyi paikallisessa kirkossa. Infernaalista showelementtiä kohdennettiin näissäkin puitteissa. Parhaimmillaan satakunta katsojaa vetäneissä esityksissä oli mukana pyrotekniikkaa, seinällä roikkui pentagrammilla koristeltu seinävaate ja itse orkesteri oli sonnustautunut nahkaa ja niittejä säästelemättömiin lavavaatteisiinsa. Alkuperäinen vokalisti Clive Archer oli maalannut kasvoilleen ajalle harvinaisen corpsepaintin.

Omaa rooliaan yhtyeessä Cronos ei pidä vakan alla.

– Olin jo kirjoittanut Sons of Satanin ja Welcome to Hellin musiikin, minulla oli sanat Black Metaliin ja pentagrammitaide valmiina, joten sillä ei ollut väliä kenen kanssa toimin. Mantas (kitaristi) tankkasi bensaa ihmisten autoihin. Abaddon (rumpali) hitsasi teräskappaleita yhteen. Ei heillä ollut kokemusta äänitystiloista. Mutta historia kulki omia polkujaan, teimme levyt yhdessä ja siitä oli suurta iloa.

Cronosin alkuperäisenä suunnitelmana oli saada Venom tekemään neljä studioalbumia ja livelevy. Tavoitetta kohti mentiin kirjoittamalla ja sommittelemalla sävellyksiä ja sanoituksia hiljalleen jokaiselle levylle. Toive täyttyi sikäli, että alkuperäinen kokoonpano murtui Venomin saatua kasaan neljä studiopitkäsoittoa vuonna 1985.

Ruma soidinkutsu

Venomin helvettilevytyksistä keskeisin on esikoinen, Welcome to Hell. Sen kannesta katsoo kohti Cronosin suunnittelema sigil, pukki joka on säilötty alaspäin osoittavan pentagrammin sisään. Vaikka pukin katse on pahansisuinen, kannessa on sarjakuvamaista tyyliä. Yhtyeen logon muodot ovat pehmeämmät kuin seuraavien levyjen kansissa.
Welcome to Hell laittoi alulle paljon. Sen ja seuraajansa Black Metalin (1982) lähes suvereenista vaikutuksesta syntyivät thrash metal, speed metal, black metal ja death metal – ylimalkaan koko äärimetallikentän keskiö.

Black Metal muistetaan nimensä takia yhä historiikkien sivulauseissa, mutta Welcome to Hell unohdetaan liian usein, varsinkin sieltä missä sen paikka on – levylautaselta. Ne, jotka pitivät levytystä alun pitäen rajuna, ovat kasvaneet aikuisiksi, perustaneet perheen, asuntovelkaantuneet tai saaneet maksakirroosin. Metallissa on alettu arvostaa toisia asioita: soittotaitoa, äärimmäistä nopeutta, toisinaan myös vakaumusta, joka vie vangitsemiseen johtaviin tekoihin.

Venom-esikoisen soundi on edelleen barbaarisuudessaan ylittämätön. Raju. Riipivä. Mutta niin rullaava. Levy on mestariteos, täysinäinen isku kultasuoneen. Venomin uralla sama on toistunut vain kerran pari, jos sitäkään.

Welcome to Hell voisi tuskin kuulostaa yhtä verevältä, jos se ei olisi virallinen julkaisu vasten tahtoaan, kolmessa päivässä kyhätyistä demoäänityksistä koottu täyspitkä. Jos kiireen ja vaatimattoman soittotaidon sivutuotteena syntyneitä virheitä ja kolhoutta ei olisi, albumi kuulostaisi luultavasti vain hieman erilaiselta kuin aikansa standardituotteet. Cronosia mokat korpeavat silti.

– On epäreilua että Welcome to Helliä parjataan soittotaidon puutteesta, koska kuten kaikki tietävät, levy koostettiin demoista. Äänitimme niin nopeasti kuin pystyimme. Emme kantaneet huolta virheistä tempoissa tai vireissä. Nauhoitimme biisit, jotta tietäisimme mitä meillä oli kasassa. Sen jälkeen olisimme äänittäneet levyn kunnolla, kuten Raven, Tygers of Pang Tang ja kaikki muut Neatin bändit, jotka käyttivät viikkoja levyntekoon. Levy-yhtiö halusi kuitenkin tehdä levyn demoista tai muuten koko levydiili saisi jäädä. Annoimme tietysti periksi.

Tämä on haastattelun ainoa vaihe, jossa Venom-kärjen ääni muuttuu kireästä hysteerisen kireäksi.

– Jos olisimme äänittäneet levyn kunnolla, se olisi kuulostanut enemmän Black Metal -levyltä – ammattimaiselta mutta silti raskaalta, hullulta ja överiltä. Kukaan ei sanonut Black Metalin jälkeen, ettei Venom osaa soittaa soittimiaan! Mikään vitun bändi ei ole tehnyt At War with Satanin kaltaista biisiä! Ja Venom ei muka osaa soittaa! Kuka muu pystyisi tekemään At War with Satanin? EI KUKAAN, vanha vihtahousu mylvii, kunnes rauhoittuu taas. – Paitsi Rush.

– Teimme Welcome to Hellin omilla rummuilla, kitaroilla ja vahvistimilla. Koska itse työskentelin studiolla, tiesimme miltä halusimme kuulostaa. Keith Nichol toimi studioteknikkona eli painoi rec-näppäintä. Venom-soundi on minun ansiotani. Jos olisimme jättäneet homman (demotuottaja) Steve Thompsonin tai Keith Nicholin harteille, olisimme kuulostaneet Ravenilta tai muilta vastaavilta bändeiltä. Emme voineet jättää hommaa heidän haltuunsa.

Sittemmin Venom on itsekin lähtenyt mukaan soundi- ja taitokilpailuun. Jo At War with Satan (1983) sisälsi vinyylin A-puolen kattavan, kulmikkaasti polveilevan nimieepoksensa. Kun Mantas jätti yhtyeen ja Cronos seurasi muutama vuosi myöhemmin perässä, Abaddonin ja Atomkraftista napatun Tony Dolanin johdolla syntyi muun muassa sinänsä mainiolta kuulostava The Waste Lands -levy (1992). Tämän ajan Venomin oli ylitettävä se tosiseikka, että musiikki ei kuulostanut, tuntunut tai maistunut siltä simppeliltä primitiivimölyltä, josta bändi oli opittu tuntemaan.

[alays teksti=”Mikään vitun bändi ei ole tehnyt At War with Satanin kaltaista biisiä! Ja Venom ei muka osaa soittaa! Kuka muu pystyisi tekemään At War with Satanin? EI KUKAAN.”]

– Olen aina sanonut, että kuuntelen mieluummin paskintakin hevibändiä kuin parasta popyhtyettä. Menestykseen tarvitaan kaksi asiaa: kyky myydä levyjä ja ihmisiä, jotka tulevat keikoille. 1990-luvun Venomin ongelma oli, että keikoilla ei käynyt kukaan eikä levyjä mennyt kaupaksi. Fanit saivat äänensä julki, he eivät pitäneet siitä Venomista. Minä rakastan metallia, joten minusta se kuulosti siistiltä, vaikkei Venomilta kuulostanutkaan. Olin itse asiassa tuottanut erään Atomkraftin levynkin. Minusta Venomkin kuulosti Atomkraftilta. Ehkä eri laulaja olisi auttanut.

Kuuluvimmin Venomin muovisuus löi kasvoille muutama vuosi sitten ilmestyneellä, konseptia tahrineella, todella huonolla ja hengettömällä Hell-levyllä. Ilmestymäisillään olevalla Fallen Angelsillä kehä on käyty loppuun. Venom on palannut triggereiden ja samplejen maailmasta analogiseen studiotyöhön, Marshall-pinoihin ja autenttiseen mikitykseen.

Cronosista Venom-soundi on nyt raaka mutta voimakas. Mikä tärkeintä, se toisintaa bändin lavaolemusta. Biisit ovat totta kai ”erittäin hyviä” ja levy ”luultavasti parasta Venomia kahteenkymmeneen vuoteen”.

Cronos ei ole sanomansa mukaan koskaan julkaissut biisiä ennen kuin se on tehty ”oikein” – tämän vuoksi hyllyssä makaa edelleen muun muassa julkaisematon Cronos-levy Triumvirate vuodelta 1994, samoin runsaasti riffejä, sanoituksia ja biisiaihioita vuosilta 1976–79.

Seriously, is that a question?

Haastattelu itse pääpirun kanssa sujuu itsepintaisen varautuneissa merkeissä. Yhtyettä ja sen managementia on tiedotettu kansijutun poikkeuksellisesta aiheesta, Venomin kolmestakymmenestä vuodesta helvetissä, mutta tiedonkulussa tuntuu olleen katkoksia.

Jo kahteen ensimmäiseen kysymykseen Cronos vastaa tietoisesti täysin ohi aiheen, aivan kuin vinkkinä: hei, muutakin voisit kysyä. Keskustelun puolivälissä mies alkaa mankua uudempia aihioita koskevia kysymyksiä ja ilmoittaa haastatteluajan päättyvän pian, vaikka kestosta on etukäteen kerrottu jotain aivan muuta.

Sitä en sentään osaa odottaa, mitä tapahtuu, kun yritän linkittää helvettiaihetta yhtyeen 1980-luvun tappeluhakuiseen imagoon ja Cronosin äkkipikaiseen luonteeseen.

– Seriously, is that a question? närkästynyt taiteilija vastaa ja hiljenee sitten.
Kohinasta kuulee, että puhelinlinja jää auki. Huhuilen artistin perään. Pian kuuluu muutama askel, sitten jälleen hiljaisuutta. Taustakohina vaihtuu hissimusiikkiin. Cronos on tehnyt yksipuolisen päätöksen lopettaa haastattelu.

Venom on edelleen oma sarvekas itsensä. Eräänlainen helvetti tämäkin.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 9/2011 (#92).

Lisää luettavaa