Villin palon paluu – haastattelussa Kilpi

Kilpi herää suomihevin humalan ja krapulan jälkeen uuteen aamuun. Buumit on buumailtu, ja nyt nähdään, kuka kaatuu ja kuka on pysäyttämätön kuin juggernautti.

Kuva: Marco Hakala

Keel, Dokken, Winger, Dio, Halford ja Gillan. Ainoa oikea tapa ristiä hevibändi on antaa sille nimeksi päähenkilön sukunimi. Niin toimittiin Turussa vuonna 2003, kun kitaristi Pete Kilpi kokosi biisiensä ympärille 80-lukulaista heavy metalia soittavan yhtyeen. Säännöistä poiketen Kilpi esitti asiansa suomen kielellä.

Kun Kilven kuudes pitkäsoitto Juggernautti julkaistaan toukokuussa 2015, bändin Sähkönsinistä sinfoniaa -debyytin julkaisusta on kulunut täsmälleen kaksitoista vuotta. Inferno sopii Pete Kilven kanssa tämän kunniaksi lounastreffit.

Haastattelun aikana edetään alkusalaatista kookoskanakeiton kautta valkosuklaamousseen. Siinä sivussa selviää, millainen oli kilpimiesten tie suomenkielisen kasarihevin alkuräjähdyksestä uuteen alkuun.

Hevijurrin jälkeen

Edellisellä albumillaan Pirun merralla (2009) Kilpi kääntyi raskaamman ja synkeämmän hevin suuntaan. Kosketinsoittaja Juha Kukkola oli eronnut yhtyeestä, ja hänen tonttinsa täytettiin kitaroilla. Pirun merta -levyn biisit edustivat Kilvelle tutun Accept–Priest-linjan aggressiivisempaa laitaa.

Vuonna 2012 ilmestyneet irtosinglet Lautta ja Rakkaus vapauttaa vilauttivat toisenlaista äänimaisemaa. Pete Kilpi luonnehtii sitä nyt sanalla ”tuotetumpi” ja lisää, että sinkkubiisit löytyvät Juggernautilta ja vieläpä sopivat sille.

– Jos Pirun merta oli hienostelematon rokkilevy, Juggernautti on merkittävästi tuotetumpaa musiikkia, Kilpi sanoo.

Kolme vuotta on pitkä aika etenkin singlen ja albumin välissä. Lautta ja Rakkaus vapauttaa eivät varsinaisesti pohjustaneetkaan Juggernautin tuloa. Suomen 2000-luvun puolivälissä villinnyt hevihumala oli sinkkujen ilmestyessä kääntynyt niin kovaksi kohmeloksi, että Kilpi katsoi parhaaksi palata vielä hetkeksi peiton alle.

– Kun Lordi voitti Euroviisut vuonna 2006, hevistä tuli arkinen juttu. Meillä oli paljon keikkoja siihen aikaan, joten ei siinä sinänsä valittamista ollut. Vuonna 2012 kuitenkin tuntui, että mitäs tässä riehumaan ja hosumaan, kun kukaan ei kummemmin huutele perään. Me oltiin touhuttu jo kymmenisen vuotta. Siinä oli hyvä sauma ottaa vähän rauhallisemmin.

Hommia huiskimassa

Juggernautti on suomalainen väännös sanasta ”juggernaut”. Se tarkoittaa muutamaa eri asiaa, joissa kaikissa on kosolti ytyä. Juggernaut merkitsee suurta, vahvaa ja peräänantamatonta voimaa, maailman valtiasta. Se on Vishnu-Krishna-jumalan lisänimi ja tarkoittaa samalla suuria vaunuja, joissa pyhiinvaeltajat kuljettavat tuon jumalolennon kuvaa (ja joiden murskaavien pyörien alle innokkaimmat palvojat saattavat heittäytyä). Ja onhan Juggernaut myös Ryhmä X:n arkkivihollinen, muhkea Marvel-otus, joka on valtavien fyysisten voimiensa ansiosta pysäyttämätön.

Sellainen nimi on tietenkin kelpo valinta levylle, jolla voimansa koonnut bändi palaa kuvioihin.

– Kilpi oli hiljaa sen verran kauan, että tässä on uuden alun tuntua, Pete Kilpi miettii. – Laulajamme Taage Laiho kirjoitti Juggernautti-biisin tekstin juuri siitä, kuinka kamat kasataan uudelleen ja bändi lähtee huiskimaan hommia.

Kilpi valmisteli Juggernautin ilmestymistä rauhassa ja huolella. Albumi äänitettiin rumpuja lukuun ottamatta Peten kotistudiossa Turun Piispanristillä.

– Se oli pitkä projekti mutta sujui hyvissä fiiliksissä. Jätkät tykkäävät tulla meille levyttämään, kun on saunat ja systeemit ja takkatuli loimuaa mukavasti. Basistimme Janne Laaksonen sitä paitsi asuu ihan lähistöllä.

– Juggernautin teossa oli samanlaista paloa kuin alkuaikoina. Biisikattaus oli koko bändin mielestä tosi vahva. Siihen oli kunkin soittajan mukavaa antaa oma panoksensa.

Kattauksesta puolet on Pete Kilven tekosia, puolet rumpali Jussi Katteluksen.

– Kilven levyistä jokainen on omanlaisensa sekametelisoppa. On power metalia lähentelevää tuplabasarihölkkää, tyttöystäväystävällisiä biisejä, on duuribiisejä ja jos jonkinsorttista veisua. Tykkään vaihtelevista levykokonaisuuksista.

Kilven sanoitukset ovat edelleen pitkälti laulaja Laihon tekemiä, mutta eivät sentään kaikki. Pako-biisistä löytyvät Pete Kilven ensimmäiset julkaistut lyriikat.

– Olen sillä lailla hassu, että tekstit eivät kiinnosta minua. Kuuntelen laulua instrumenttina ja fonetiikan kannalta. Mua kiinnostaa se, miltä sanat kuulostavat ja miten ne svengaavat. Ei niinkään se, mitä sanotaan.

– Tälle levylle kuitenkin tein yhden biisin kokonaan yksin. Siinä kehittyi visio siitä, mistä biisin pitää kertoa. Pitihän siinä joku kynnys ylittää, kun alkoi kirjoittaa, mutta nyt olen debytoinut sanoittajana.

Kieliälli

Kiinnostivatpa sanoitukset Pete Kilpeä tai eivät, ne määrittävät hänen bändiään laulukielen vuoksi. Kilpi oli 2000-luvulla ensimmäinen kasarihevibändi, joka tekstitti biisinsä suomeksi. Se oli Peten ”älli”, kuten hän sanoo.

Vuonna 1970 syntynyt Pete on tehnyt biisejä 80-luvulta asti. 2000-luvun alkuvuosina hän alkoi äänitellä niitä kotona pöytälaatikkoon. Samaan aikaan Peten silloinen vaimo kirjoitti suomenkielisiä runoja. Kun pariskunta kaatoi pöytälaatikkonsa yhteen, alkoi tapahtua.

– Pyysin Eijalta tekstejä biiseihin. Ensimmäisinä valmistuivat Nerokasta ikävää ja Villin vaaran kosto. Niitä demotellessa tulin ajatelleeksi, että pitäisiköhän perustaa bändi, joka tekee tällaista musiikkia suomeksi, kun englanninkielistä on levyhyllyt notkollaan.

Kilpi pyysi laulajaksi Laihon, jonka kanssa oli soittanut vuosituhannen vaihteessa Iron Maiden -coverbändissä.

– Taage oli aluksi ennakkoluuloinen. Vanhan liiton heviäijästä tuntui oudolta vetää suomeksi. Jonkun viikon se sitä ajatusta pyöritteli, kunnes myöntyi. ”Kai tätä voi tällaikin laulaa.” Hyvänä laulajana se teki biiseistä entistäkin kiinnostavampia.

Keväällä 2003 Kilven debyyttisingle Nerokasta ikävää pääsi YleX-kanavan voimasoittoon ja Sähkönsinistä sinfoniaa -albumi nousi albumilistalle. Suomihevi Kilven tapaan oli metallille sitä mitä suomirokki rockille. Aika oli kypsä sellaiselle.

– Sitten takaa tuli Teräsbetoni, pani vilkun päälle ja paineli ohi niin että humina kävi, Kilpi nauraa. – Kohta joka perkeleen levy-yhtiöllä piti olla suomenkielinen hevibändi.

Kilpikin sai levydiilitarjouksia mutta ei tarttunut niihin. Kolme ensimmäistä albumia – Sähkönsinistä sinfoniaa, II taso (2004) ja Kaaoksen kuningas (2006) – ilmestyivät kaveripohjalta turkulaisen MTG:n kautta. Neloslevy IV:n (2008), Pirun merran ja Juggernautin bändi on tehnyt omalle Killbee-merkilleen.

– Levy-yhtiöt halusivat biisien kustannusoikeudet, me ei haluttu antaa niitä. Kun musiikki menee nettiin, bändille ei paljon muuta jää.

Myyräntyö palkitsee

Vuonna 2013 Kilpi vietti kymmenvuotisjuhliaan kiertueen merkeissä. Viime vuoden bändi oli keikkatauolla, mutta Juggernautin ilmestymispäivän lähetessä paluu lavoille on tosiasia.

Pete arvioi, että Kilpi on soittanut 300–400 keikkaa. Hän sanoo, että kilometreillä ja myyräntyöllä on ollut merkitystä. Kun Juggernautin hauskasti post-apokalyptinen video ilmaantui nettiin, faneilta alkoi tulla ilahtuneita viestejä. Kun keikoille lähdetään, ei tarvitse soittaa tyhjille seinille.

– Tällaisella konstailemattomalla äijärockilla on yleisönsä, ja se yleisö juo keikoilla aika paljon kaljaa. Siksi tällaisen bändin buukkaaminen on win-win-tilanne yhtyeelle ja kapakoitsijalle.

Koska Juggernautti on Kilven toisen vuosikymmenen ensimmäinen albumi, väliraportti on paikallaan. Levyn cd-painokseen kuuluukin dvd, joka vetää yhteen Kilven tähänastisen uran. Sillä on promovideoita, livepätkiä ja haastatteluja.

– Haastatteluista tuli nostalgiset fiilikset ja pää oli seuraavana aamuna kipiä, Kilpi kertoo. – Ihan älykiva reissuhan tämä on ollut. On saanut kokea helvetin hienoja juttuja. On soitettu isoilla festareilla ja telkkarissa. Kunpa kaikki näin kauan alalla pyörineet tyypit saisivat kokea vastaavaa.

– Olen niin ylpeä tästä jengistä. Ja itsestänikin. Kilpihän on tavallaan mun graduni.

Haastattelu julkaistu Infernossa 5/2015.