”Virallisesti emme koskaan hajonneet” – haastattelussa black thrash -retkue Urn

Vuodesta 1994 paholaismaista metalliaan takonut kuopiolainen Urn käväisi hajoamisen partaalla, mutta antaa uudella albumillaan itsestään aiempaakin vahvemman kuvan.

Edeltävästä levystänne on melkein kymmenen vuotta ja moni epäili Urnin jo hajonneen. Mikä on totuus pitkän tauon takana?

– Moni varmaan epäili, mutta itse asiassa kukaan ei koskaan kysynyt sitä minulta. Euroopan-rundin jälkeen 2010 motivaatio oli ihan nollissa ja päätin laittaa pillit pussiin. Siinä oli suuria kokoonpano-ongelmia ja muutenkin ylimääräistä säätöä, laulaja-kielisoittaja Sulphur vastaa.

– Hermot menivät ja ajattelin, että helpommalla pääsee, kun antaa vaan olla. Menihän siinä aika monta vuotta muissa kuvioissa, mutta en kuitenkaan pystynyt tukahduttamaan sisäistä paloani.

– Virallisesti emme koskaan hajonneet. Treenit vain siirtyi ja siirtyi. Vuonna 2011 meillä oli jo uusi rumpali [Revenant] ja piti aloittaa treenaus, keikat, levyn nauhoitukset ja muu vastaava, mutta aika ei näemmä ollut kypsä – ennen kuin nyt.

Uutta The Burning -levyä kuunnellessa tulee fiilis, että bändi on ehkä hieman hellittänyt kaikkein luupäisimmästä black/thrash-takomisesta ja musiikista löytyy aiempaa enemmän sävyjä sekä nyansseja. Pystytkö allekirjoittamaan tämän?

– Tein niin rehellisen albumin kuin pystyin ja löysin tietyllä tapaa uuden tyylin tehdä tätä hommaa – jokainen riffi on niin itseäni kuin olla ja voi. Prosessi oli luonnollinen, ja tätä flow’ta ei vain pystynyt estämään, sen piti antaa tulla juuri sellaisena kuin se oli tulossa. Olkoon se oman sisäisen ohjaus, tai miksi sitä kutsuukaan, mutta tämä oli helpoin levyntekoprosessi historiassani.

– Tein biisit noin kolmessa kuukaudessa, aloitimme syksyllä 2016 treenauksen nollasta ja helmikuussa 2017 oltiin jo studiossa nauhoittamassa levyä. Soundeihinkin panostettiin aika paljon, koska tiesin biisejä tehdessäni, että nämä tarvitsevat paremman äänimaailman ja Urn on menossa jollekin eri tasolle.

Urnin kohdalla muistetaan usein mainita termi old school. Onko vanhan koulun bändiksi leimaaminen käynyt koskaan vituttamaan?

– Ihan sama. Ei monet levyarvostelijat ja kaiken maailman journalistit ole kartalla mistään. On hauska lukea arvosteluista, miltä sitä milläkin kertaa kuulostaa. Toisaalta, kun asiaa ajattelee, bändejä on paljon ja niitä valtavirrasta poikkeaviakin löytyy. Ehkä siinä on syy, miksi meitä sanotaan old schooliksi.

– Joka tapauksessa on selvää, että Urn menee omia polkujaan. Minä en lähde samaan virtaan, jossa monet muut uivat. Ja näin saamme old school -termille jälleen uuden merkityksen, hah hah!

Vastaan on tullut muutamia nettilistauksia, joissa Dawn of the Devastationin (2006) kansi on äänestetty yhdeksi historian huonoimmista metallilevynkansista. Mitä olet mieltä tästä?

– Aika cool! Olen itsekin nähnyt noita listauksia, ja kovien bändien seuraan on päästy. Eräänlainen saavutus sekin!

– Maailmalla on todella paskoja ja huonosti piirrettyjä levynkansia. Riittää, että on kutosen kuvaamataidolla ja kuulakärkikynällä piirretty luuranko, vuohi, demoni, risti, pentagrammi ja niin edelleen, ja se on ok ja vitun cool. Voisin listata tähän paljonkin oikeesti paskasti piirrettyjä kansia, mutta ehkä pointti vähän karkaa.

– Dawn of the Devastationin kansi tarjosi jotain erilaista. Tietääköhän muuten moni, että lp ja cd on varustettu alusta alkaen eri kansilla. Miksikö näin? Ehkä siinä on jokin syvempi konsepti takana, jota ei levynkansien muodossa osata ajatella…

Julkaistu aiemmin Infernossa 7/2017.