Alexi Laihonkin ylistämä hard rock -ryhmä Santa Cruz toteuttaa tinkimättömästi omaa visiotaan. Debyyttilevyn julkaisseilla nuorukaisilta löytyy asenteen lisäksi myös nöyryyttä.
Teksti: Toni Keränen Kuva: Lauri Hämäläinen
Kitaristi-laulaja Arttu ”Archie” Kuosmanen ja kitaristi Joonas ”Johnny” Parkkonen perustivat helsinkiläisen Santa Cruzin vuonna 2007. Nimen tarina ulottuu kuitenkin pidemmälle.
– Minulla on ollut se mielessä viitosluokalta saakka, kun Iron Maiden, Def Leppard ja Mötley Crüe ja muut alkoivat soida levylautasella. Jo silloin syntyi visio bändistä ja ala-asteen luokan karttapallosta osui siisti nimi silmään, Archie kertoo.
Jälkeenpäin nimi on saanut analyyttisempääkin merkitystä.
– On kaiken maailman sleazyhellejä ja roxyblibstickejä, ja sellainen on niin käytetty juttu tässä genressä. Santa Cruz, se on paikannimi, mutta kuulostaa silti jotenkin freesiltä.
– Minulla oli itse asiassa jo silloin kouluaikana sen niminen bändi kuin Santa Cruz. Välissä on ollut muita erinimisiä, mutta mielen pohjalla oli aina, että sitten kun tulee se The Bändi, sen nimeksi tulee Santa Cruz.
Santa Cruzin tuore debyyttilevy Screaming for Adrenaline vie kuulijan vahvasti 1980-luvulle ja Los Angelesin näyttävään hard rock/heavy metal -skeneen. Varsinkin ruotsalaisbändit ovat viime vuosina kunnostautuneet ammentamalla vaikutteita samoista lähteistä, mutta Santa Cruzin levy soi hyväntuulisemmin ja rokkaavammin. Länsinaapurissa referenssit otetaan yleensä Rattin ja WASPin kaltaisten metallisempien tukkahevibändien tuotannosta.
– Jos meitä vertaa vaikkapa johonkin Crashdietiin, tuo on ihan totta. Meidän vaikutteet tulevat ehkä enemmän sieltä kasarin loppupuolelta. Avainsanana on hard rock, ei vaikkapa sleaze metal tai muu katurottameininki, Archie kertoo.
– Kyllä meilläkin on tykkiä kamaa, mutta esimerkiksi juuri Crashdietilla on sanoituksissakin todella diippiä kamaa, paljon diipimpää kuin millään niiden esikuvalla.
– Emme ole mitään kovin vihaisia kavereita, emme halua purkaa musiikissamme koko maailman angstia. Sitten kun taas verrataan vaikka kotimaiseen Reckless Loveen, meillä ei ole sillä tavalla iloista meininkiä.
Lue koko juttu Infernon numerosta 4/2013 (#106)!