Kaikki muu maailmassamme tuotettu musiikki tuntuu hetkisen merkityksettömältä – arviossa Throes of Dawn

Levyarvio julkaistu Infernossa 7/2016.

30.11.2016
Throes of Dawn
Our Voices Shall Remain
Argonauta

Tärkein alkuun: jos pidät sekä metallimusiikista että klassisesta brittiläisestä tunnelmaprogesta, sinun ei ole sivuuttaminen Throes of Dawnia.

Vaasassa reilut parikymmentä vuotta sitten perustettu orkesteri on uponnut varsinkin parilla viime levyllään melankolisen kevytmetallin syvyyksiin, joiden määrittävänä tekijänä on Pink Floyd – ja tätä myöten myös 1990-lukulaiset johdannaisensa, kärkijoukkonaan Tiamat ja Anathema.

Sama meno jatkuu kuusi vuotta edellispitkäsoitto The Great Fleet of Echoesin perään julkaistavalla uutuudella. Voisipa melkein sanoa, että tämän selvemmäksi ja samalla laadukkaammaksi ei (etenkin) David Gilmourin palvominen nykynuotein mene. Ajoittain, kun kitara soi niin maan perusteellisesti Isoa D:tä silittäen, tämän komeita kasvoja ei saa mielestään sitten millään – eikä moinen haittaa lainkaan. Päinvastoin. Myös tyylitajuisesti maalaavilla koskettimilla on Throes-fiilingin luonnissa roima rooli – ja taas tulee Floyd mieleen.

Vaikka vaikutteet ovat vesiselvät, Throes of Dawn soi omalla vehreällä autiosaarellaan, mikä juontuu jo bändin pitkästä ja monipolvisesta musiikillisesta matkasta. Yhtyeen soitto ei kenties ole näennäisesti hirveän raskasta, mutta painava menneisyys on alati läsnä. Nimibiisi käy tästä mainioksi esimerkiksi: kipaleen painoarvo on näennäisesti perusrockluokkaa, mutta taustalla kiusoitteleva tuplabassarinaputus ei anna unohtaa yhtyeen raskasmetallisia lähtökohtia. Bändin kotimaakin tulee selväksi – kysykää vaikka Lifelinen kannelta huutavilta melodioilta.

Myös levyn syvänmelankoliset lyriikat ovat tyylikkäitä. Tällaisessa musiikissa, jossa sanoilla on ilmiselvää painoarvoa, se on jumalattoman tärkeää. Homman silaa, että ne soljuvat ilmoille musiikkiin hyvin istuvan laulajan, perustajajäsen Henri Eerolan äänihuulin. Kaikesta kuulee, että laulukopissa on oltu tunnelmissa.

Kuuntelin kesälomalle (levätköön rauhassa) vievällä pitkällä lennolla ensin tuhdin annoksen ankaraa mätkettä, Nailsiä ja Cattle Decapitationiä, ja kun muu kone alkoi olla unten mailla, vaihdoin mekkalan käsiteltävään albumiin. Se oli pehmeää, kaikilta kulmin eleganttia balsamia edeltävän moukaroinnin haavoihin ja myötäili paria punaviinilasillista kerrassaan nautinnollisesti.
Nyt elämme taas yhden kesän loppua, enkä voisi kuvitella hämyiselle, jo syksyltä haiskahtavalle illalle parempaa soundtrackiä. Levyn julkaisuajankohta ei voi olla sattuma. Kuunteluajankohdasta riippumattakin Our Voices Shall Remain sisältää pätkiä, joiden aikana kaikki muu maailmassamme tuotettu musiikki tuntuu hetkisen merkityksettömältä.

En tiedä teistä, mutta minusta se on hirmuisen kova saavutus.

Lisää luettavaa