Helmikuisen maanantain ilta ei ole kaikkein lempein. Ihmetellessäni portugalilaisen Moonspellin tuoreinta goottimetallin taidonnäytettä nimeltä Extinct liukastelen pitkin Helsingin harmaita katuja loskassa ja räntäsateessa. Pian kotiin päästyäni puhelin soi, ja olemattoman langan toisessa päässä itsensä esittelee aina yhtä kohtelias Moonspell-nokkamies Fernando Ribeiro.
Fernando kertoo viettäneensä musiikkivideon kuvausten jälkeistä leppoisaa vapaapäivää muun muassa kävelemällä parinkymmenen asteen lämmössä pitkin aurinkoisia portugalilaisrantoja. Kehotan kohteliaasti Fernandoa asettamaan päänsä sinne, minne Portugalin aurinko ei paista, ja utelen mainitusta videosta. Vielä hetken maisemakuvauksillaan kiusattuaan Fernando innostuu puolustelemaan musiikkivideoiden olemassaoloa.
– Mitä tahansa Moonspellissä teemmekin, teemme sen puhtaasta intohimosta. Jos tekee jotain luovaa, ei voi olla aina miettimässä, miksi. Tai ainakaan ei pidä kysyä, miksi me tekisimme musiikkivideon, jota ei esitetä enää nykyään juuri missään. Sen sijaan asettelen ajatukseni ennemmin niin, että miksi emme tekisi videota, johon meillä on tietty visio ja jonka haluamme palavasti toteuttaa.
– Jos luulitte nähneenne kaiken, kun pukeuduin videoissamme ihmissudeksi tai vampyyriksi, niin odottakaapa vain uuden levyn nimikappaleen videota. Kun näette sen, kukaan teistä ei enää ihmettele, miksi teemme musiikkivideoita vuonna 2015, Fernando uhmaa.
Kyseenalaista kaikki
Kolmisen vuotta sitten julkaistu tupla-albumi Alpha Noir/Omega White erotteli Moonspellin ääripäitä toisistaan ja osoittautui kimurantiksi kokemukseksi. Fernando ei kiellä tulkintaa, kun kuvailen uutta Extinct-albumia musiikillisesti ”lempeämmäksi rakastajaksi”, mutta löytää säveltämänsä iskevän musiikin syövereistä myös viiltäviä puolia.
– Jälkikäteen on helppo nähdä, kuinka monumentaalinen rakennelma tämä tupla-albumi oli, ja vaikka se toteutti täsmälleen oikeanlaisen näkemyksen, se etäännytti samalla musiikkiamme meistä itsestämme. Sille albumille oli aikansa ja paikkansa, mutta juuri nyt koen sen melko kummallisena ilmestyksenä, mikä kertoo tosiasiassa enemmän minusta kuin levyn musiikista.
– Extinct on paljon lähempänä sitä, mitä itse olemme juuri nyt. Tai erityisesti sitä, mitä minä olen juuri nyt. Älkää ymmärtäkö väärin, en sanoisi levyä jonkinlaiseksi keski-iän kriisin kuvajaiseksi, mutta siinä on tiettyjä todella henkilökohtaisia heijastuksia siitä, millaista on siirtyä pikkuhiljaa elämän ehtoopuolikkaalle. Ihminen ei ole koskaan valmis, mutta mitä enemmän elämme, sitä helpommin hyväksyy asiat sellaisinaan. Itse uppoudun aina itsetutkiskeluun ja elämän kyseenalaistamiseen.
Suurin syy tällaiselle elämännäkemysten kyseenalaistamiselle ja tunnekuohuille on vielä tällä hetkellä hyvinkin pieni. Fernando myöntää avoimesti tuoreehkon isyyden johtaneen elämänsä parhaimpiin, mutta myös pimeimpiin ja pelottavimpiin aikoihin.
– Olen toistellut viime aikoina päässäni vanhaa viisautta, kuinka rakkaus on se kaikkein ristiriitaisin tunne. Se työntää syrjään kaiken muun elämästä ja täyttää sinut voimalla, mutta samalla sisälläsi herää aivan uudenlaista pelkoa ja epävarmuutta. Tiedät täydellisen autuaasti, kuinka paljon rakastat läheisiäsi, mutta samalla alat epäillä itseäsi ja koko maailmaa tavalla, jota et ole koskaan aiemmin voinut kokea. Vasta kun on nähnyt todellisen valon, on nähnyt myös synkimmän pimeyden.
– Ei ole mikään salaisuus, että Extinct on täysin suora kanavani tämän purkamiselle. Sen takia se on hyvin mustavalkoinen albumi. Se hyökkää suoraan päin kuulijaansa, mutta paljastaa todellisen olemuksensa vasta ajan kanssa. Siihen on vuodatettu avoimesti paljon todella voimakkaita tuntemuksia, niin kuin se on vain suinkin musiikin kautta mahdollista, ja siksi en halua avata asioita liikaa. Kaikki tämä on kätketty syvältä musiikin uumenista löydettäväksi.
Oman itsensä tulkki
Moonspellin Wolfheart-debyytin julkaisusta on kulunut jo kaksikymmentä vuotta. Vaikka voisi helposti luulla, että bändi olisi tässä vaiheensa löytänyt tietynlaisen rutiinin vahvojen albumikokonaisuuksien luomiselle, Fernando kieltää tämän jyrkästi ja kertoo ymmärtävänsä monia albumejaan paremmin vasta paljon niiden julkaisun jälkeen.
– Monet kertovat musiikkinsa olevan ikään kuin aikansa kuvia. Ihmiselämässä ymmärtää monia omia ratkaisujaan ja kokemuksiaan vasta paljon, paljon myöhemmin. Vanhojen levyjensä kuuntelu toimii ihan samalla tavalla. Tämän vuoksi en osaa kutsua joitakin puutteita virheiksi. Monesti musiikki vain on nykyajan tuntemuksiin verraten yhtä erilaista kuin itse oli sen synnyttämisen aikaan. Se tuntuu yhtä aikaa tutulta ja vieraalta, Fernando pohtii.
– En osaa itse sanoa koskaan levyn valmistuttua varmasti, toimiiko se vai ei. En usko siihen, että kukaan luovaa työtä tekevä voi olla aina täysin varma siitä, että nyt valmistunut musiikki on täsmälleen sitä, mihin hän pyrkikin. Varsinkaan, kun puhutaan albumeista, jotka ovat itselleni valtavia kokemuksia. Musiikki, sanat, kuvasto… Se kaikki merkitsee. Joskus sitä ymmärtää vasta jälkikäteen, miksi jonkin levyn kohdalla kaikki ei vain toiminut kuten piti, mutta se ei vähennä sen musiikin arvoa yhtään.
Yksi Extinctin tärkeimmistä elementeistä löytyi äänityksissä, joissa Moonspelliä avusti kukapa muukaan kuin viime vuosien metallin visionäärituottajaksi noussut Jens Bogren. Vaikka miestä kohtaan kumpuavat ylistyslaulut ovat tulleet tutuksi, Fernando alleviivaa erityisen tarkasti, kuinka täydellinen tuottaja, piiskaaja ja äänittäjä Bogren oli juuri Moonspellille.
– Työskentelimme Jensin kanssa jonkinlaisessa ankarassa symbioosissa. En tiedä, olenko koskaan käyttänyt äänityksistä sanaa ”intensiivinen”, mutta nyt se on enemmän kuin paikallaan! Jens suhtautuu työhönsä äärimmäisellä intohimolla. Vaikka hän on työskennellyt jo ties miten monen bändin parissa, aistin alusta alkaen, että hän haluaa aidosti tehdä parhaan mahdollisen Moonspell albumin kanssamme. Ei siis työskennellä meille tai meidän kanssamme, vaan elää mukana Moonspellin lumoissa.
– Meillä oli varsinkin lauluäänitysten aikana usein tilanteita, joissa Jens vain ilmaantui luokseni ja aiheutti yleensä melkein kohtauksen laulaessani ihan muissa maailmoissa. Oletin aina jonkin menneen pieleen, mutta Jens myönsi usein täysin päinvastaisesti tarvitsevansa hieman taukoa, koska tunnelmat alkoivat muuttua liian kuumottaviksi. Se jos mikä on kohteliaisuus, Fernando nauraa.
Siunatussa tilassa
Luovuus on mahdollista tukahduttaa monella tavalla, ja moni bändi on saanut kokea 2000-luvulla sen, mitä saattaa tapahtua, jos musiikki ajautuu julkaistuksi liian laskelmoidusti isoissa rattaissa. Muutama vuosi sitten Moonspell löysi uuden kodin itävaltalaiselta Napalm Recordsilta, mikä muutti ilmapiiriä.
– Missä tahansa työssä on helppoa etääntyä intohimosta, Fernando aloittaa diplomaattisesti. – Napalmilla tilanne oli kannaltamme hyvin yksinkertainen: he halusivat julkaista musiikkiamme, koska he rakastavat Moonspelliä. Mitä muuta voimme toivoa? Aina voi toivoa paljon näkyvyyttä ja tilaisuuksia hyville kiertueille, mutta jos eletään perusasioiden äärellä, kaiken sen turhan hevonpaskan ja tekemällä tekemisen karsiminen pois luovasta elämästä on nykyaikana saavutus.
Tämä sopii paremmin kuin hyvin koko Moonspellin filosofiaan. Bisnesmielessä jo toistakymmentä vuotta sitten asemansa tietylle tasolle vakiinnuttanut bändi saattaa kuulostaa painajaiselta, mutta muusikolle tuo asema voi olla paras aidon luovan rauhan saavuttamiseksi.
– Joku voisi sanoa Moonspellin olevan ”jämähtänyt” paikoilleen, mutta juuri tässä kulkee se raja, joka elää musiikin ja kaiken muun välillä. Kykenen vuodattamaan sydänvertani musiikkiin, joka merkitsee lisäkseni kouralliselle ihmisiä todella paljon. Se on ehkä täydellistä, mutta välillä mahdotonta. Moonspell on tässäkin mielessä yhtä kuin oma elämäni: olen yhtä aikaa siunattu ja kirottu matkaaja, joka ei välttämättä koskaan saavu perille, mutta heittäytyy täysin matkan vietäväksi.
Haastattelu julkaistu Infernossa 2/2015.
Moonspell (PRT), Dagoba (FRA), Jaded Star (FRA)
Ke 4.11.2015 Jyväskylä, Lutakko
To 5.11.2015 Tampere, Klubi
Pe 6.11.2015 Helsinki, Tavastia