#82 pääarvio: Impaled Nazarene – Road to the Octagon

IMPALED NAZARENE
Road to the Octagon
Osmose

Aika vähissä ovat kahden vuosikymmenen vakaan uran tehneet kotimaiset bändit, jotka ovat vetäneet koko matkan näin kovilla kierroksilla. Impaled Nazarenen tapauksessa kierroksia on oikeastaan jopa lisätty, sillä Road to the Octagon on hieman kuin All that You Fearin (2003) ja Latex Cultin (1996) turboahdettu sekasikiö.

Erona näihin on tosin se, että hitaampia vetoja ei ole mukana lainkaan. Punk-asenne on tullut takaisin, ja reilu puolituntinen haistattelu on riisuttu kaikesta ylimääräisestä. Aivan kuin kyseessä olisi itsetietoinen statement. ”Kyllä lähtee vieläkin, saatana!”

Eipä tuota voi kieltääkään. Kuulon ohella lähtee tukkakin päästä, joten eiköhän Luttinen ole ryhmänsä suoritukseen tyytyväinen. Herran kiristelevin ylärekisteri on ikävästi paitsiossa, mutta Impaled Nazarene on laulajaansa myöten yhä välittömästi tunnistettavaa vihanpitoa.

Verenvaihto kitaristipuolella kuuluu myös, sillä UG on tuonut mukaan uutta löyhkää ja raastavaa kiemuraa. Riffeissä on elävyyttä ilman, että tämä vähentäisi kappaleiden päällekäyvää energisyyttä. Samaa kunniaa tulvikoon myös rumpali Reima Kellokoskelle, jonka kompit pitävät biisit liki herkeämättömästä vauhdista huolimatta mielenkiintoisina.

Road to the Octagonin paras piirre löytyykin siitä, että vaikka tavara on tolkuttoman vihaista ja kaikessa kaahauksessaankin näennäisen yksipuolista, nopeuden ja sahaamisen variointi on osunut nappiin. Vaihtelua on enemmän kuin ensi kuulemalta uskoisi.

Terävästi nakuttava rumpusoundi voisi kuulostaa törkyisemmältä, mutta muuten valittamista on vaikea keksiä. Impaled Nazarene pitää minkä lupasi, sillä Road to the Octagon ei sisällä minuuttiakaan ylimääräistä.

Vuosien päästä arvioituna kiekko saattaa hyvinkin osoittautua bändin parhaaksi – tai ainakin tasavertaiseksi, joskin tyylillisesti varsin erilaiseksi vastukseksi vuoden 1992 klassiselle Tol Cormpt Norz Norz Norz… -debyytille.

Teksti: Kari Koskinen