#83 pääarvio: KYPCK – НИЖЕ

KYPCK
НИЖЕ
Yellow House

Parin vuoden takainen Kursk-debyytti Cherno oli kevyestä hypestä huolimatta aidosti kiinnostava tapaus, laadukas ja omaperäinen, mutta ei silti jäänyt pysyväiseen kuunteluun. Bändi vaikutti hiukan projektiluontoiselta viritykseltä, eikä jatkoa oikein osannut edes odottaa. Mutta tässä sitä on, kärsien matelevaa venäjänkielistä hautajaisdoomia. Huonointa mahdollista bilemusaa siis.

Levy-yhtiöongelmien takia viivästyneellä Nizhellä raskassoutuinen melankolia on huipussaan. Venäjänkieliset tekstit, joista en tietenkään tajua hevon helvettiä, tuntuvat Erkki Seppäsen vakuuttavan esillepanon ansiosta musertavan alakuloisilta. Melodiakulut kuulostavat, ainakin geografisen sointukartaston suhteen totaalisen ummikon korvaan, vallan venäläisvaikutteisilta nekin – läpeensä surumielisiltä siis.

Niin oleellinen elementti kuin onkin, laulu on yksikielisen KYPCKLOP-basson rohinan kera alisteisessa asemassa Hiili Hiilesmaan moukaroimille rummuille ja erityisesti Sami Lopakan baritonikitaran särömurjonnalle ja melodisemmalle ilmaisulle. Riffit ovat voimakkaita ja etenkin doom metalin puitteissa harvinaisen monimuotoisia. Höysteeksi maukkaasti tarjoillut, kauniisti helkkäävät melodiset kuviot tuovat hienoa vaihtelua musiikkiin ja tunnelmaan.

Biisit ovat kauttaaltaan kovaa tasoa. Joukosta erottuvat Badrak muita hiukan ripeämmin tarpovana ja Felitsa suorastaan jähmettyneellä tempolla etenevänä laahustuksena. Yhdeksänminuuttinen Chutzoi on sekin musertavan hidas, mutta melankolisine tunnelmineen varsin tenhoava. Burlaki Na Volgan mahtavan kankea, suorastaan luutunut progevälike on oiva. Alleya Stalinassa on kertosäkeen tarttuvuuden ja hienon kitarakuvion ansiosta ainesta jopa radiosoittoon.

Sävykkyydestään ja todella korkeasta laadustaan huolimatta Nizhe on niin raskassoutuinen levy, että liki tunnin mittaista järkälettä on vaikea ottaa vastaan kertaistumalta. Toisaalta tuntuu vahvasti siltä, että jos levyn kanssa pääsee sopivan tilanteen tullen keskittyneeseen yhteyteen, oma maailma voi järkähtää. Viimeistään äärimmäisen surumielisen päätöskappaleen, Vals Smerti -instrumentaalin ansiosta.

Kansikuvituksen otokset Moskovan viemäreistä ovat lopulta harvinaisen osuvasti yhteydessä musiikkiin: se on ahdistavaa, synkkää, lohdutonta ja hylättyä – mutta kuitenkin jotenkin riipivän kaunista.

Teksti: Kimmo K. Koskinen Kuva: Mehtis