”90 prosenttia saamastani palautteesta on positiivista” – haastattelussa tanskalaisen Myrkurin sielu Amalie Bruun

Myrsky Myrkurin ympärillä laantuu, mutta sen sisällä tuulet vain voimistuvat. Mareridt-albumilla Amalie Bruun taivaltaa syvemmälle myytteihin, luontoon ja omaan alitajuntaansa.

Kuva: Daria Endresen

Siinä hän nyt on. Nainen, joka nosti pari vuotta sitten nettikohun tekemällä musiikkia, jollaista hänellä ei joidenkin mielestä ollut oikeutta tehdä. Siis ei sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt aiemmin.

Nyt kontroversiaali kaunotar luovii ihailun ja dissauksen ristiaallokossa yhä kauemmaksi ulapalle aluksella nimeltä Myrkur. Se on lastattu skandinaavisella kansanperinteellä, musiikillisilla äärimmäisyyksillä ja kolmekymppisen naisen painajaisilla.

Jos Myrkur on Amalie Bruunin pimeä puoli, juuri nyt se ei ole läsnä. Tanskatar vaikuttaa ekstrovertilta, iloiselta ja teeskentelemättömältä – ihan omalta arkiselta itseltään eli todelliselta black metalin antiteesiltä.

Alkajaisiksi hän pahoittelee, ettei hänen puheestaan ehkä saa kaikin paikoin selvää.

– Minulla on ollut tässä niin monta haastattelua, että en ole ehtinyt syömään. Jos et pahastu, hotkin tässä näin aluksi yhden kanelipullan.

En toki. Minäkin tykkään kanelipullista. Sitä paitsi tanskalaiset pullat ovat ihan oma taiteenlajinsa – pitäisikin joskus yrittää tehdä sellaisia kotona. Osaatko sinä leipoa niitä itse?

– Juu, Bruun vakuuttaa ja pyyhkäisee sokerit suupielistään.

Siinä pilkahtaa Myrkur-ilmiön kiinnostava puoli, Amalie Bruunin säännöistä piittaamaton kuvainraastajan luonne.

Synkeää ja äärimmäistä musiikkia tekevän artistin ei välttämättä tarvitse poseerata yrmeänä corpsepaint-karikatyyrinä hallan tappaman pellon laidalla viikate kourassa. Jos uskaltaa myöntää, että omaan kuvaan kuuluu paljon muutakin kuin pimeyttä, sitä piirrettäessä voi vaikka mutustella pullaa.

Kivityksen kohteena

Kaikkien mielestä Amalie Bruun ei ole oikealla asialla. Kun Myrkurin nimikko-ep (2014) ja debyyttialbumi M (2015) ilmestyivät ja nainen musiikin takana paljasti henkilöllisyytensä, mustan metallin true-osasto tutki hänen taustansa. Löytyi asioita, jotka saivat pippelitrollit tolaltaan.

Amalie Bruun ei ollut kovin tunnettu, mutta muuten hänen rikoksensa olivat vakavia. Hän oli tehnyt aiemmin aivan erilaista musiikkia, nimittäin popahtavia sooloalbumeja ja indiebändi Ex-Copsin levyjä, ja vieläpä säveltänyt tunnuskappaleen karmivaan Paradise Hotel -ohjelmaan. Kaiken kukkuraksi nainen oli esiintynyt Martin Scorsesen ohjaamassa Chanelin parfyymimainoksessa.

Ja sitten hän alkoi tehdä jotakin black metalin kaltaista ja oletti kaiketi pääsevänsä kuin koira veräjästä. Nettikeskustelijat arvelivat, että Bruun siirtyi popista bläkkikseen rahankiilto silmissään, mikä on kenestä tahansa musiikkialaa tuntevasta kauniisti sanottuna villi veikkaus.

Puhdasoppisten verbaalinen kosto oli niin kauhea, että Bruun joutui poistamaan viestimahdollisuuden Myrkurin Facebook-profiilista. ”Olen saanut tarpeekseni vihaviesteistä ja tappouhkauksista. Uskokaa tai älkää, mutta sellainen menettää hohtonsa ajan mittaan”, hän perusteli päätöstään.

Pari vuotta myöhemmin huorittelevien aikamiespoikien sekoilu ei enää liiemmin hetkauta Bruunia. Hän myöntää olleensa aluksi sokissa, mutta lähinnä siksi, että Myrkur merkitsi joillekuille niin paljon, että sitä täytyi vihata.

– Vihaamalla he luovuttivat vallan minulle, ja se teki heistä heikkoja. Enhän minä olisi koskaan saanut minkäänlaista otetta heihin, jos he olisivat pysähtyneet kysymään itseltään, miksi ihmeessä tuo tyyppi saa minut näin vihaiseksi, Bruun sanoo psykologinen pelisilmä tuikkien.

Hän puhuu tilanteesta, jonka yläpuolelle on helppoa nousta voittajana.

– En usko, että monikaan nettihuutelija ymmärtää omia tunteitaan. He tuskin pohtivat, miksi joku asia tuntuu juuri heistä tietynlaiselta. Mutta kyllä kannattaisi. Kun jokin tuntuu tosi hyvältä tai pahalta, olisi hyvä tutkia sisintään ja kysyä itseltään miksi. Jokainen ihminen on itselleen velkaa sen verran. Se auttaa kasvamaan henkisesti.

Kyse saattoi olla myös ajoituksesta. Kun Myrkurin ensimmäinen ep ilmestyi, huono internetkäyttäytyminen räjähti silmille vähän joka puolella.

– Saamani palaute oli osa laajempaa ilmiötä, juuri siihen aikaan internetistä tuli vihan kyllästämä paikka. Nyt huutelu tuntuu jo laantuvan eikä sokeeraa enää ketään. Ehkäpä se kulminoitui siihen, että Donald Trumpista tuli Yhdysvaltain presidentti.

Näppissoturien suunsoitto oli ainoastaan palautteen pimeä puoli. Netistä näkee senkin, että Myrkurilla on paljon faneja.

– Todellakin, Bruun ilahtuu. – 90 prosenttia saamastani palautteesta on positiivista. Ihmiset tulevat jopa kertomaan, miten musiikkini on muuttanut heidän elämänsä. Itse en ajattele sitä kymmentä ikävää prosenttia lainkaan – paitsi silloin, kun siitä kysytään, ja ainahan siitä kysytään. Te toimittajat haluatte aina jutella negatiivisesta palautteesta. Te kai saatte siitä kiinnostavia juttuja.

Ainakin tuntuisi oudolta olla kysymättä siitä mitään. Tai siitä, kuinka perusteltua se on.

Musiikin ja perinteiden juhla

Mikä on totuus Myrkurista? Tekeekö Amalie Bruun onttoa hipsteribläkkistä vai onko hän aidosti kiinnostunut äärimmäisyyksistä?

Amalie Bruunin ensimmäinen soololevy, jonka hän teki Tøsedrengenessä ja Ray Dee Ohhissa soittaneen tuottaja-kitaristi-isänsä Michael Bruunin kanssa, oli soul- ja r&b-vaikutteinen popalbumi. Kuinka ja milloin hän löysi black metal -vaikutteet?

– Se oli pitkän kehityksen tulos. Pidin jo lapsena klassisesta hevimetallista, ja vähitellen kiinnostuin äärimmäisistä soundeista. En vain oikein osannut muuttaa sitä kiinnostusta musiikiksi vasta kuin Myrkurissa.

Musiikki ei ole Amalie Bruunille puoliuskonnollinen ideologia vaan laaja-alainen itseilmaisun väline. Hän on koulutettu muusikko, jolle uskottavuusasiat ovat toissijaisia ja liikkuminen lajityyppien välillä sallittua ja jopa suotavaa. Olihan jo Myrkurin toinen täyspitkä julkaisu Mausoleum (2016) livelevy, jonka klassista musiikkia, tyttökuorolaulua ja kansanmusiikkivaikutteita skannatessaan metallinilmaisin ei olisi inahtanutkaan.

Bruun kertoo soittaneensa klassista ja kansanmusiikkia jo kauan ennen pop- ja black metal -aikojaan. Hän kertoo olevansa kiitollinen vanhemmilleen, että nämä opastivat hänet opiskelemaan musiikkia. Siitä on ollut hyötyä myös Myrkurille.

– Se avaa monia reittejä musiikkimaailmankaikkeuteen, joka on paljon, paljon isompi paikka kuin mihin parilla soinnulla pääsee. Monet huonot hevikitaristit eivät tiedä, että nuotteja on enemmän kuin kitaralla voi soittaa. Joidenkin kansojen musiikissa on enemmän kuin oktaavin kaksitoista ääntä, mutta ne löytääkseen täytyy tutustua toisiin kulttuureihin.

Bruun itse on perehtynyt parhaiten pohjoiseen musiikkiin ja kulttuuriin. Myrkurin Mareridt-albumilla soivat monet skandinaaviset perinnesoittimet, ja vaikka sen kappaleet perustuvat Bruunin painajaisuniin, pohjalla on Pohjolan folkloren kalsea satumaailma.

Bruunin mielestä omastaan ammentaminen on ainoa mahdollisuus.

– Tietysti voisin yrittää soittaa vaikkapa pohjoisafrikkalaisia instrumentteja, mutta en usko, että kuulostaisin kovin autenttiselta. Veressäni ei ole sitä, mitä sikäläisillä on. Heillä on toisenlainen rytmitaju ja käsitys tonaliteetista. En usko, että minun olisi edes mahdollista ottaa haltuun satoja vuosia vanhaa musiikillista perinnettä, johon minulla ei ole minkäänlaista yhteyttä. Ja sama toisin päin: uskon pystyväni kuulemaan pohjoismaisen kansanmusiikin soittajasta, onko hän täältä kotoisin.

Jotkut liittävät kansanperinteisiin nationalistisia ja rasistisia ihanteita sekä muuta vastakkainasettelua. Bruunin mielestä se on todella outo ajatus.

– Minusta on tärkeää kunnioittaa ja juhlistaa omia perinteitä, varsinkin nyt, kun maailma on kaaoksen vallassa. Siinä on yksi syy siihen, miksi musiikkini folkpuolesta pidetään niin paljon. Perinteet luovat maailmaan järjestyksen tuntua. Musiikkini kumpuaa pitkästä, vanhasta sukulinjasta. Minä rakastan sitä ja teen kunniaa sille.

– Eivätkä nämä minun folkvaikutteeni kiinnosta ihmisiä vain näillä seuduilla. Olen saanut viestejä eri puolilta maailmaa. Esimerkiksi iranilaiset kansanmuusikot ovat kehuneet biisejäni. Oikea kansanmuusikko on kiinnostunut kaikkien kulttuurien perinteistä. Miksikö? Siksi, että kansanmusiikki on aina puhtaampaa ja vähemmän laimennettua. Se on musiikkia kansalta kansalle.

Vai onko se sittenkin musiikkia menneisyydestä ilman aitoa kosketuspintaa nykyelämään? Kenties juuri siksi kansantanhujen kokeileminen löytyy monen not to do -listalta.

– Ei kyse ole siitä, että valjastetaan käyttöön jotakin vanhaa eikä anneta sen kehittyä, Bruun korjaa. – Kansanmusiikin pitää saada muotoutua ja kasvaa, mutta siltikin se kumpuaa tietystä historiallisesta ja kulttuurisesta pisteestä. Minua kiinnostaa tuoda sitä suuren yleisön kuultavaksi.

Naiseuden ja luonnon voimat

Monen black metal -muusikon tavoin Amalie Bruun on kiinnostunut nopeasti soittamisen ohella norjalaisuudesta. Hän on kertonut ihailevansa sikäläisen mytologian vahvoja naishahmoja, kuten huldria, valkyrioita ja Freya-jumalatarta.

Kuten Myrkurissakin, noissa olennoissa naisellinen kauneus ja herkkyys yhdistyvät brutaaliin voimaan ja raakuuteen. Mareridt-levyllä Bruun on ilmoittanut tutkivansa feminiinisyyden mysteeriä entistä syvemmältä.

Kun asian ottaa puheeksi, Bruun kiirehtii sanomaan, että hän ei harjoita mitään ismejä.

– Minulta kysytään usein feminismistä. Siitä ei ole kyse. Aina, kun johonkin sanaan liitetään pääte -ismi, minua ei enää kiinnosta. Silloin sana on muuttunut poliittiseksi, ja mikään poliittinen ei ole sydämeltään eikä tarkoitukseltaan puhdasta.

– Usein kysytään myös, millaista on olla nainen miesten maailmassa. Siihen osaan vastata vain, että en halua olla hyvä mies vaan hyvä nainen. Haluan menestyä asioissa, joissa naiset ovat miehiä pätevämpiä, ja sellaisia asioita on paljon. Naiset ja miehet voivat oppia toisiltaan kaikenlaista, mutta he eivät silti ole samanlaisia. Eikä heidän pidäkään olla.

Nyt ei kuitenkaan ole kysytty kummastakaan. Kysymys kuuluu, mitä feminiinisyys Myrkurin musiikissa edustaa.

– Minua kiinnostaa sekä feminiinisyys että maskuliinisuus, koska maailma on dualistinen paikka – on pimeys ja valo, vaisto ja voima, mies ja nainen, Bruun pohjustaa.

– Feminiinisyys ei merkitse minulle tietynlaista ulkonäköä tai muita sellaisia ominaisuuksia. Pidän sitä maskuliinisuuden vastavoimana. Kokonaisuuden kannalta on tärkeää hyväksyä itsessään ne molemmat puolet. Niin kuin jungilaisuudessa ajatellaan, psyykessä on anima ja animus, joita yhdistelemällä syntyy kokonainen ihminen. Nainen on luoja, elämänantaja, hoivaaja, kohtu. Siksi puhutaan esimerkiksi Luontoäidistä.

Naiseuden yhdistäminen luontoon on vanha myytti ja klisee, ja luonnon salaperäiset, kesyttämättömät voimat ovat inspiroineet monia black metal -säveltäjiä. Ne innoittavat myös Bruunia. Hän muistuttaa useita metallialan kollegojaan myös siinä, että kokee urbaanin ympäristön monimutkaisen, levottoman ja pinnallisen luonteen vieraannuttavaksi.

– Jos elämäni olisi erilaista, tästä maailmasta karkaaminen olisi helpompaa, Bruun huokaa. – Kaupungit ja kaikenlaiset julkiset tilat ovat minusta hankalia, häiritseviä ja epämiellyttäviä paikkoja. Ihmiset puhuvat puhelimiin ja törmäilevät toisiinsa, ja heitä palkitaan vääristä teoista… Sellainen uuvuttaa minut nopeasti. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän liikaa se minulle on.

Bruunin kiinnostus kansantaruihin ja luontoon on heijastus yhteydenkaipuusta.

– Kaipaan menneitä, mutta sellaista aikaa, jolloin minua ei vielä ollut. Joten se on enemmänkin fantasiaa kuin ikävää. Joka tapauksessa menen luontoon niin usein kuin mahdollista. Se on minun kirkkoni. Siellä minä tunnen olevani kytköksissä johonkin, joka antaa elämälleni tarkoituksen.

Pitkä aika pimeässä

Myrkurin toisen albumin on tuottanut Randall Dunn, joka tunnetaan esimerkiksi Sunn O)))- ja Wolves in the Throne Room -levyiltä. Bruun kertoo, että Kööpenhaminassa ja Seattlessa äänitetyn Mareridtin tekemistä edelsi pari niin raskasta vuotta, että sen kuunteleminen tuntuu edelleen hyvin epämukavalta.

– Mareridtin tekeminen ei ollut hauskaa, Bruun sanoo. – Tai siis Randallin kanssa oli kiva tehdä töitä ja levykin valmistui yllättävän helposti, mutta en ollut mieleltäni kovin hyvässä kunnossa. Siinä oli kyse yksityiselämän asioista. Tuntui, että elämäni hajosi kappaleiksi samaa tahtia kuin levy rakentui. En oikein saanut nukuttua, ja kun nukuin, näin painajaisia.

Unista oli myös hyötyä. Sana ”mareridt” tarkoittaa painajaista, ja albumin kappaleet perustuvat Bruunin pahoihin uniin.

– Uneni heijastavat sitä, mitä elämässäni on meneillään. Alitajunnastani nousee arkkityyppisiä, symbolistisia näkyjä. Yleisin painajaisuneni on sellainen, jossa minua metsästetään, yritetään vangita.

Vaikka ajat olivat raskaat, Bruun osasi nauttia studiossa olemisesta. Sinne saattoi paeta todellisuutta samalla tavalla kuin luontoon, myytteihin ja musiikkiin.

– Levyn tekemisessä oli parasta se, että sain viettää pitkiä aikoja pimeissä, avarissa studioissa. Siinä pääsi ikään kuin kirjautumaan ulos todellisuudesta. Ei ollut ikkunoita, joista näkisi maailman, ei kelloja näyttämässä aikaa… Se oli kuin olisi sanonut näkemiin maailmalle ja astellut toiselle puolelle.

Mihin Bruun sitten studiossa astuikaan, suunta oli ehdottomasti oikea. Myrkurin sisäänrakennettu dualismi pääsee Mareridtilla oikeuksiinsa paremmin kuin M:llä. Singlenä julkaistu Måneblôt on hyvä esimerkki luojansa kaksista kasvoista: on kaoottista blastbeat-paahtoa ja demonista sähinää, mutta myös eteeristä haltialaulua ja pohjoisten kansojen kuulasta folkia. Mareridt sisältää edeltäjiään vaikeammin luokiteltavaa musiikkia. Se sopii Bruunille, joka ei tähänkään mennessä ole kaivannut itselleen muottia.

– Mareridt on ytimekkäämpi ja suoraviivaisempi kuin aiemmat levyni, mikä johtuu siitä, miten uudet biisit on kirjoitettu, Bruun sanoo. – Soitan myös paljon enemmän perinteisiä folkinstrumentteja. Olen opetellut soittamaan niitä itse, korvakuulolta. Puusepälläkin menee paremmin, jos hänellä on käytössään useampi työkalu. Musiikissa on ihan sama juttu.

Onko Myrkurin musiikki terapiaa Amalie Bruunille?

– Kyllä se on. En tee musiikkia sen vuoksi, mutta lopulta se on minulle terapeuttista. Toisaalta en ole koskaan tehnyt muuta kuin musiikkia. En edes tiedä, millainen ihminen olisin ilman sitä. Jos on ”taiteilija”, ei ole muuta mahdollisuutta kuin tehdä taidetta. Tai on tietysti. Kuolla.

Entäpä olisiko peruuttaminen vaihtoehto? Vieläkö nainen Myrkurin takana voisi palata tekemään popmusiikkia, vaikkapa Paradise Hotel -tunnari If You Give It Upin kaltaisia mahlaa tihkuvia kappaleita?

Bruun nauraa kysymykselle niin kuin absurdeille ajatuksille nauretaan.

– Tietenkin voisin jos haluaisin. Mutta en minä halua. Se ei enää tulisi sydämestä. Yksi kaverini sanoi äskettäin, että minä olen noussut Myrkur-junaan, josta en enää pääse pois. Se on totta. Nyt tapahtuu mitä tapahtuu, ja se on vain hyväksyttävä. Se on hirveää, mutta minkä sille enää voi. Minä loin Myrkurin, enkä voi enää perua sitä.

Julkaistu Infernossa 8/2017.