The Devil’s Blood nostaa maljan Saatanalle, vihalle ja rakkaudelle. ”Pitäkää viina kylmänä”, kuuluu pyyntö suomalaiselle yleisölle.
Teksti: Riitta Itäkylä www.myspace.com/thedevilsblood
Yksi journalismin perisynneistä, ainakin muusikon näkökulmasta tarkasteltuna, on asioiden, ilmiöiden ja musiikillisten suuntausten sullominen yhteen mukavaan niputettavaan kasaan. Bändejä on kuvailtava yleisölle (lukijalle) yksinkertaisuuden ja selkeyden nimissä; toimittajat luovat lokeroita, jotta lukijalle muodostuisi käsitys kohteena olevan bändin yleisestä tyylistä ja eetoksesta.
Syyllistyn tähän itse seuraavassa virkkeessä.
The Devil’s Blood on osa viime aikoina suurta suosiota saavuttanutta 70-luvun rockiin ja perinteiseen heavy metaliin nojaavaa ”modernin okkultismitaiteen” aaltoa, jossa lahkeet ovat leveät, huilut helisevät ja Paholaista palvotaan häpeilemättömän tarttuvilla melodioilla ja feminiinisellä (lue: keulakuvana naisvokalisti) otteella. Heitetään ilmaan vielä sellaiset nimet kuin Jex Thoth ja Blood Ceremony, ja – abrakadabra – genremääritys on valmis.
Selim Lemouchi, hollantilaisen Devil’s Bloodin biisintekijä, luoja, kitaristi ja johtaja on kohtelias satanisti, joka ymmärtää toimittajien työtä ja sen aiheuttamia yleistyksiä, mutta on kuitenkin innokas korjaamaan sekä musiikkiinsa että filosofiaansa liittyviä stereotyyppejä ja kliseitä.
Hän viittaa ”toimittajien mukavuudenhaluun”, tapaan vertailla toisiinsa bändejä ja artisteja, joilla ei välttämättä ole paljonkaan yhteistä keskenään, vain uuden alalajin jota hehkuttaa luomiseksi.
– On tylsää elää sillä tavalla, hän toteaa toimittajien rakkaudesta yhtäläisyysviivoihin.
– Sitä paitsi, se on ajanhaaskausta, varsinkin näinä aikoina, kun ihmisillä on internet sun muut keinot saada nopeasti tietoa käsiinsä.
Yllä oleva kuvailuni riittäköön siis antamaan osviittaa siitä, mihin lokeroon Devil’s Blood voitaisiin sulloa, mikäli olisimme laiskalla tuulella. Keskittykäämme siis mukavuudenhalun ja ajanhaaskauksen sijasta kuulemaan, mitä Selimillä itsellään on sanottavana bändistään, musiikistaan ja satanistisesta maailmankatsomuksestaan.
Lue koko juttu Infernon numerosta 9/2011 (#91).