#93 pääarvio: Swallow the Sun – Emerald Forest and the Blackbird

Swallow the Sun
Emerald Forest and the Blackbird
Spinefarmn

Jyväskyläläislähtöisellä Swallow the Sunilla tuntuu olleen paljon taitoa ja onnea matkassaan, sillä vuosituhannen alkuhämärissä perustetun yhtyeen uran ainoa lievä notkahdus sijoittuu utuisia ja raskaita Twin Peaks -tunnelmia hakeneelle Ghosts of Loss -kakkostäysipitkälle (2005).

Sittemmin yhtyeen linja on pysytellyt tiukkana ja tasaisen laadukkaana, mistä vakuuttavimpana todisteena toimii yhtyeen uran toistaiseksi ainoa napakymppilevy Hope (2007), jolla palaset naksahtivat täydellisesti kohdalleen. Hopea seuranneella edeltäjälevyllä New Moonilla (2009) yhtye sen sijaan etsi uutta näkökulmaa musiikkiinsa ja turvautui paikoin hyvinkin radikaaleihin ratkaisuihin.

Jos New Moon yllätti ajoittaisella rankkuudellaan ja jopa selkeillä black metal -vaikutteillaan, Emerald Forest and the Blackbird tekee saman, mutta päinvastaisella kaavalla. Levyn suhteellisen kevyt ja eteerinen alkupuoli hämmästyttää raikkaudellaan, eikä kovin ilmeisiä Katatonia-vaikutteita voi olla huomaamatta. Levyn tunnelma kuitenkin tummenee loppua kohden, ja albumin loppupuolella kahlataan jo hieman tutummissa doomahtavissa StS-tunnelmissa.

Levyn suurimmaksi vahvuudeksi on laskettava sen tasainen laadukkuus ja yhtenäisyys. Kuulostaa siltä, että bändi on ensimmäistä kertaa urallaan saanut aikaiseksi hyvän ja ehjän kokonaisuuden, jolta on hankalaa irrottaa yksittäisiä huippuhetkiä. Albumin tietynlaiseksi kohokohdaksi ja kulmakiveksi nousee kuitenkin levyn seitsemäs kappale, Horror-saagan neljäs osa Labyrinth of London, jonka ajattomassa jylhyydessä on jotain erityisen koskettavaa.

Uusi levy ei tuo StS:n entuudestaan jämäkkään ilmeeseen säröjä, eikä liioin kovin merkittäviä uusia piirteitäkään – ellei sellaiseksi lasketa laulaja Mikko Kotamäen puhtaiden laulujen ja lauluvarmuuden huomattavaa lisääntymistä. Levyn pehmeähköstä yleisilmeestä huolimatta aihepiirit pysyttelevät synkkinä ja musiikki edelleen kaukana päivänvalon ulottumattomissa.

Emerald Forest and the Blackbird vahvistaa entisestään yhtyeen asemaa genrensä kärjessä. Albumia kuunnellessa mieleen hiipii kuitenkin ajatus, kuinka mainioilta yhtyeen kappaleet kuulostaisivat hieman tiiviimpään muotoon puristettuina, levy kun sisältää jälleen kerran sylikaupalla iskeviä kertosäkeitä ja loistavia melodioita.

Varsinaiseen hittihakuisuuteen bändi tulee tuskin koskaan silti sortumaan. Moinen ei ole tämän musiikkityylin puitteissa mitenkään mahdollista.

Teksti: Joni Juutilainen Kuva: Aleah L Stanbridge