Kaksikymmentä vuotta sitten ensirääkäisynsä päästänyt Moonspell on kulkenut läpi monivaiheisen uran ja pysytellyt tiukasti portugalilaisen metallimusiikin keulakuvana. Bändi saa kuitenkin harvoin ansaitsemaansa tunnustusta – ja tietää syyn tähän.
Teksti: Joni Juutilainen Kuva: Paula Moreia
Uran alkuhetkien tummanpuhuvat ja vihaiset pienjulkaisut, intohimoa ja raakuutta tihkunut debyyttialbumi Wolfheart (1995), bändin pienimuotoisen läpilyönnin varmistaneen Opium-hittibiisin sisältänyt Irreligious (1996), kokeilullinen The Butterfly Effect (1999) ja melkoiseksi hittikimaraksi osoittautunut Night Eternal (2008) ovat kaikki päteviä esimerkkejä Moonspellin oivasta muuntautumiskyvystä.
Tällä kertaa käsillä on uusi levykokonaisuus, yhtyeen kymmenes täyspitkä levy Alpha Noir/Omega White. Päätänkin heti alkuun sohaista tikulla ampiaispesää ja kerron rehellisesti yhtyeen karismaattiselle ja syvä-ääniselle keulakuvalle Fernando Ribeirolle edeltävän Night Eternalin olevan mielestäni parempi levy.
– Tuntuu suorastaan kiroukselta tai huonolta läpältä, että kaikki pitävät aina edellistä levyämme uutta parempana. Joskus tämän asian kertominen saattaisi jopa auttaa bändiä, mutta silloin se jätetään tietysti kertomatta. Jokaisella on ristinsä kannettavanaan ja ehkä tämä on juuri meidän ristimme?
– Olemme iloisia, että ihmiset kiinnittävät huomiota tekemisiimme, mutta alusta lähtien, aina Wolfheartista saakka, porukka on yrittänyt kaikin keinoin saada meidät loukkaantuneiksi tai soittamaan juuri sellaista musiikkia kuin he itse haluaisivat meidän soittavan. Vaikka tuntuu mahtavalta julkaista uuden levyn kaltainen monipuolinen ja eläväinen levy, tulemme aina olemaan menneisyytemme vankeja.
– Monet bändit voivat julkaista mitä paskaa tahansa ja se on kuulijoiden mielestä automaattisesti puhdasta kultaa! Meidän kohdallamme asia ei ole koskaan ollut näin, mutta emme ole myöskään koskaan jämähtäneet paikoillemme tai pysytelleet tiukasti mukavuusalueellamme.
– Olen toki kanssasi samaa mieltä, että Night Eternal on loistava levy. Suunnittelimme kuitenkin Alpha/Omegasta tähän saakka täydellisimmän Moonspell-kokonaisuuden, se on oikeastaan ainoa asia, mitä voin levystä sanoa.
Lue koko juttu Infernon numerosta 4/2012 (#96).