Doom metalin kaanonissa päättyy yksi luku, kun ruotsalainen Candlemass lopettaa levytysuransa. Kehäraakkiintumista vastaan pyristelevä yhtye jättää viimeisellä levyllään hyvästit energisesti eikä katoa kentältä kokonaan.
Teksti: Kimmo K. Koskinen Kuva: Ulf Magnusson
Doom metal voidaan nähdä koko heavy metalin kantaisänä: siitä kaikki alkoi Black Sabbathin julkaistessa ensilevytyksensä. Ruotsalaisen Candlemassin vuonna 1984 perustanutta basistia Leif Edlingiä voi mainiosti tituleerata nykydoomin suurvisiiriksi. Senpä vuoksi juuri tältä mieheltä on syytä kysellä oikean doomin ainesosia.
– Nykyään monet itseään doomiksi kutsuvat bändit ovat ultraraskaita ja ultrahitaita ja jumittavat samaa riffiä kymmenen minuuttia. Sitä doom on useimmille tänä päivänä. Me sen sijaan olemme doom Metalia isolla M:llä, eli meillä on paljon metallivaikutteita. Siinä on tuo ero.
– Ultimaalinen doombiisi on totta kai Black Sabbath, mutta me saatamme yltää kakkossijalle Solitudella. Black Sabbathilla, meillä ja NWoBHM-bändeillä on hyviä melodioita, tarttuvia riffejä ja koukkuja siellä täällä. Itse olen sellaisen perään.
Doomiin kuuluu oleellisesti hitaus ja raskaus. Candlemass on harjoittanut kumpaakin, mutta musiikki on aina huomattavan melodista ja ajoittain varsin reipastempoistakin. Edling ei turhia nipota genremäärittelyjen suhteen, vaan pitää metallia keskeisenä kattokäsitteenä – oli se sitten deathiä, thrashiä, blackiä tai mitä vain.
2000-luvun edetessä tuomiopainotteinen ilmaisu on noussut uuteen suosioon sludgepohjaisen louhinnan, funeral- ja death-doomin sun muun laahustelun myötä. Kaikki ei Edlingin makuun istu.
– Minusta se vain on tylsää, jos yhtä riffiä jauhetaan jauhamistaan. Jos riffi on hyvä, niin kyllähän se menettelee, mutta että diggaisin siitä, se on eri juttu. Meillä on hitaita lämppäreitä, jotka ovat hyvää ryhmää ja riffit kovia, mutta että todella diggaisin… Siihen tarvitaan melodiaa, rakennetta, koukkuja – sitä kappaletta. Tosin monet bändit haluavatkin olla undergroundia, eikä siinä mitään. Ei Leif Edlingin miellyttäminen ole mikään laki, heh heh.
Occult rockissa puolestaan melodiaa ja rakenteita piisaa, mutta Edling ei edes tunnista genreä nimeltä. Eikä pidä sitä doomina sen kummemmin.
– Ei Devil’s Bloodissa ole mitään doomia. Silti kyllä diggaan siitä.
Lue koko juttu Infernon numerosta 5/2012 (#97).