Teksti: Tapio Ahola Kuva: Larry DiMarzio
Amerikkalainen Steve Vai on yli kolmekymmentä vuotta kestäneellä urallaan noussut maailman rockkitaristien kiistattomaan eturiviin. Muun muassa Frank Zappan, David Lee Rothin ja Joe Satrianin kanssa yhteistyötä tehnyt pelimanni on syvällinen pohdiskelija, joka haluaa että hänen musiikissaan on teknisen taituruuden ohella myös tunnelatausta.
Vuonna 1960 syntynyt Steve Vai aloitti kitaransoiton varhaisteini-iässä. Hänen suosikkikitaristejaan tuohon aikaan olivat Jimmy Page, Ritchie Blackmore, Jimi Hendrix ja Brian May. Pian mukaan tulivat ensimmäiset kellaribändit ja nuorukainen sai kitaratunteja Joe Satrianilta, jonka kanssa hän on soittanut myöhemmin G3-kiertueilla. 1970-luvun loppupuolella Vai myös opiskeli maineikkaassa Berklee College of Musicissa.
1970-luvun lopulla Vai nuotinsi Frank Zappan biisejä ja lähetti valmiita nuotteja Zappalle itselleen. Nuotit tekivät Zappaan vaikutuksen, ja kun nuorukainen osoittautui myös taiturimaiseksi kepittäjäksi, Zappa pestasi hänet yhtyeeseensä.
Parikymppiselle Vaille paikka legendaarisen Zappan joukoissa oli uskomaton kokemus.
– Se oli upeaa, kiertueeltaan Ukrainasta tavoitettu Steve Vai muistelee nyt.
– Hän oli Frank Zappa, piste. Opin häneltä niin paljon… Isoin oppimani juttu – enkä tajunnut tätä kuin vasta vuosia myöhemmin – oli itsenäisyys. Itsenäisyys ajattelussa, itsenäisyys siinä millaista musiikkia haluaa tehdä, itsenäisyys älyllisen omaisuuden suojelussa. Hän oli paitsi muusikko myös bisnesmies. Hän ei välittänyt vähääkään siitä mitä kukaan muu ajatteli, hän teki mitä halusi. Kaikki tämä liittyi siihen, että minusta kasvoi itsenäinen muusikko, joka luottaa itseensä ja siihen mitä tekee. Joka ei turvaudu tekosyihin eikä odota muiden tekevän mitään puolestaan.
Zappan bändistä lähdettyään Vai äänitti vuonna 1984 ilmestyneen debyyttisoolonsa Flex-Able. Vuonna 1985 hän otti toisen nimekkään kirvesmiehen, Yngwie Malmsteenin paikan Graham Bonnettin Alcatrazz-yhtyeessä. Alcatrazz, jonka muita jäseniä Vai luonnehti keskinkertaisiksi muusikoiksi, ei kuitenkaan tyydyttänyt kunnianhimoista miestä.
Lue koko juttu Infernon numerosta 7/2012 (#99).