Ah, festarikausi, tuo auringon, musiikin, epäsuhtaisen nesteytyksen ja kyseenalaisen laumakäyttäytymisen luvattu periodi, on jälleen käsillä. Nyt on aika höllätä hatunnyörejä ja antaa fiiliksen viedä. Tomi Joutsen kertoo omista festivaalikokemuksistaan niin artistin kuin rahvaan näkökulmasta.
Amorphis kiertää tänä kesänä liki jokaisen merkittävän kotimaisen festarin, mutta Joutsen oli ahkera festarikävijä jo ennen työvelvoitteitaan. Mies kolusi läpi lukuisat Provinssit, Nummet, Ankat, Tuskat ja Roskildet sun muut yleisön joukossa. Kierre alkoi 15 vuotta sitten juhannuksena.
– Juhannusfestareilla oli kova meno, vaikka siellä oli huonoja esiintyjiä. Kun pääsin seuraavana kesänä ensimmäistä kertaa Provinssiin, tajusin, että tämä on meininki oikeasti. Siellä esiintyi juuri sellaisia bändejä, joita itse diggasi. Danzig oli muistaakseni siellä sinä kesänä. Se oli kova kokemus, Joutsen muistelee.
Sittemmin hän on viihtynyt Provinssirockissa 12 kertaa ja rankkaa tapahtuman suven ykköseksi. Joutsenen festarikäyttäytyminen ei poikennut juuri peruskaavasta: lähdettiin pitämään hauskaa isolla kaveriporukalla ja solmittiin humussa uusia tuttavuuksia.
– Parhaat bileet ovat aina teltta-alueella, siellä syntyvät rakkaimmat muistot. Viinanjuomistahan se on aamusta iltaan, näin se vaan menee. Siinä sivussa yritetään bongata suosikkibändejä. Musiikki on kuitenkin se juttu ja liikkeelle paneva voima, jota ilman sinne ei olisi tullut lähdettyä, hän pohtii.
Ensimmäinen VIP-aluevierailu oli pettymys. Kuvitelmat koreina notkuvista pöydistä, ilmaisesta tarjoilusta ja hekumallisista bileistä rapisivat kuin Rooman valtakunnan loisto konsanaan. Joutsen viihtyy edelleen paremmin taistelutantereella kuin yleisöltä suljetuilla parakeilla.
– Taka-alueella on toki kiva nähdä tuttuja ja käydä hengähtämässä, mutta oikea festarifiilis löytyy rahvaan puolelta. On tavallaan oma vika, että takahuonebileet ovat jääneet vaisuiksi. Nollalinjalla mennään, jos seuraavana päivänä on keikka. Kun on ehdoton, pääsee helpommalla.
– Jos on flunssa ja ääni poissa, se on ok. Minkä sille voi? Mutta jos heittäisi huonon keikan siksi, että on vetänyt edellisenä iltana hirveät koomat, se ei tuntuisi hyvältä. Pitää kunnioittaa ihmisiä, jotka ovat tulleet paikalle, eikä pilata keikkaa dokaamisella, laulaja toteaa.
Amorphisin jäseniä pidetään muutoinkin hillittyinä juhlijoina, vaikkei kukaan heistä sylje kuppiin. Turhilta lööpeiltä on vältytty, koska sikailuosasto on jätetty minimiin. Hauskaa pidetään järki kädessä.
– No, yksillä ulkomaanfestareilla eräs bändin jäsen kaatoi bajamajan. En muista, tuliko siitä seuraamuksia. Kyllä meille menovesi maistuu, muttemme vedä yrjökännejä. Pieniä kepposia ja hassuja tilanteita sattuu aina, mutta kun ilottelu on positiivista, sikailua ei synny, mikä on tietysti tosi hyvä homma.
Joutsen, menestyvän yhtyeen näyttävä keulakuva, ei ole kuulemma törmännyt kertaakaan vastakkaisen sukupuolen suorasukaisiin ehdotuksiin festaritiimellyksessä. Hän on omien sanojensa mukaan ujo kaveri, joka ei tiedä, miten tuollaisiin tilanteisiin edes suhtautuisi. Yleensä ihmiset haluavat ottaa laulajasta valokuvan ja pyytävät ehkä raapaisemaan nimmarin samalla.
– Kaikilla on nykyään kännykkäkamerat. Varsinkin Suomessa keskustelu menee näin: ”Moi, ootsä siitä bändistä? Saanko ottaa kuvan?” Sitten vapisevin käsin yksi valokuva, ja viereinen kaveri sanoo perään: ”Hei, voinks mäki ottaa?” Harvoin siinä sen enempää rupatellaan. Ei kuulu kommenttia, että hyvä keikka tai koska tulee seuraava levy.
– Totta kai se vituttaa välillä, kun jengi tulee pyytämään kuvaan, mutta se on tosi pieni juttu itselle, joten kyllä siihen yleensä mielellään suostuu. Jos ei jaksa tuollaista, kannattaa pysytellä VIP-alueen pusikossa tai muualla piilossa. Eniten ottaa päähän, jos olen katsomassa hyvää bändiä vaikkapa Ruisrockissa ja ympärillä käy kuhina.
Joutsen esiintyy mieluummin hikisellä klubilla kuin suurella festarilavalla, koska yleisön ja bändin välinen kemia on helpommin aistittavissa, kun osapuolet ovat liki tappituntumalla. Festareilla yksittäisten kuulijoiden erottaminen massasta ja voittaminen puolelleen on hankalaa. Ulkoilmakeikoista löytyy toki myös valioyksilönsä, kuten taannoinen Provinssirock-veto, jota rastapää pitää parhaana ikinä.
– Jos joutuu soittamaan 45 minuutin setin auringonpaisteessa keskellä päivää, kun jengi herää krapuloissaan teltoistaan, ei fiilis ole itselläkään kaikkein paras. Energian saaminen yleisöstä jää etäiseksi. Mutta onhan se aika imartelevaa, kun 20 000 ihmistä huutaa lapa pystyssä, kuten toissakesänä
Wackenissa. Ei siinä voi hirveästi valittaa, ne ovat hienoja kokemuksia.
Amorphis on kiertänyt ristiin rastiin ympäri pallon, eikä vastoinkäymisiltä ja vaaratilanteiltakaan ole voinut välttyä. Kyllähän sen kaikki tietävät, että joissain paikoissa henkilökunnan ammattitaito ja tekniset puitteet eivät ole yhtä hyvin hanskassa kuin vaikkapa koti-Suomessa.
Bändi tunsi viikatemiehen kylmän kosketuksen Kievissä, Ukrainassa. Ainakin melkein.
– Oli vitunmoinen myrsky ja vettä tuli vaakatasossa. Lava oli katettu päältä muttei sivuilta ja lattialla oli pahimmillaan 15 senttiä vettä. Piuhat lilluivat siellä joukossa. Onneksi siihen kohtaan, jossa bändit soittivat, oli vedetty joku kokolattiamaton tyylinen. Siinä oli sellaista lits läts, lits läts -litimärkää, muttei varsinaista lätäkköä kuitenkaan.
– Miksaajamme Koiviston Sami sanoi, että tänään ette muuten vedä. Hän ei halunnut saada sähköiskua tai nähdä, kun bändi grillaantuu elävältä lavalla. Ei siinä mitään, Anathema kävi rykäisemässä ennen meitä, joten emmehän me kehdanneet olla soittamatta. Pakko sinne oli mennä. Olet Ukrainassa, vettä tulee, järjestelyt eivät toimi, kaikki kusee ja pelkäät kuolevasi. Keikka meni kuitenkin ihan hyvin, eikä kukaan saanut sähköiskua, Joutsen hymyilee.
Lue koko Amorphis-juttu Infernon numerosta 68! (Teksti: Markus Laakso)