Ei ole ihan väärin tituleerata Kyussia stoner rockin kantaisäksi, vaikka toki näkökulmia on kiistatta useampia. Aavikoilla järjestetyissä generaattoribileissä 1980- luvun lopulta saakka ilmaisuaan hionut yhtye paketoi lyhyehköksi jääneen uransa kenties parhaalla levyllään …And the Circus Leaves Townilla. Bändin neljäs levy oli ensimmäinen rumpali Alfredo Hernándezin kanssa.
Albumi alkaa Hurricanella, jonka Hernándezin jylhä puolitempojytke käynnistää. Aavikkoskenessä pieneksi legendaksi nousseen, kuppisuojainpäisen Yawning Man – rumpalin – ja alkuperäisrumpali Brant Bjorkin esikuvan – tahtitäsmäyksen jälkeen kappale lähtee etukenoisena pariminuuttisena rullaamaan tummilla matalataajuuksilla pörisevänä äänivallina.
Tiukan alun jälkeen meno jatkuu napakalla One Inch Man -biisillä, joka julkaistiin myös singlenä. Perin erikoisena muotoutuva kappale on varsin erityyppistä menoa kahteen loistavaan edeltäjälevyyn (Blues for the Red Sun, 1992 ja Welcome to Sky Valley, 1994) verraten. Pörinä antaa odottaa itseään, ja biisi rakentuu pikemminkin vaanivalle svengailulle ja omituiselle basso- ja kitarakuviolle. Lyhyet fuzz-muurit vihjailevat tulevasta, ja kun upean äkkisiirtymän jälkeen iso murina vihdoin alkaa, tukka meinaa lähteä päästä.
Jäntevän aloituskolmikon kääräisee pakettiin Thee Ol’ Boozeroony, jolla yhtye aloitti omanlaisekseen myytiksi jääneen Helsingin-keikkansakin Jäähallissa 1995. Tällä biisillä solisti John Garcia ei pääse ääneen, vaan alku- tai välisoittomainen kappale on kuin silta huuruisemmin tömisevän Gloria Lewisin äärelle. Phototropicin myötä albumi päätyy myös psykedeelisemmille urille, ja hyvä niin. Linjakas monimuotoisuus on …And the Circus Leavesin salainen ase, aina Yawning Man -coveria Catamarania myöten.
Kaikenlainen, sittemmin koko lajityypin saastuttanut turhanpäiväinen ja pelkkään soundin huumaan pohjautuva ja loputtomiin jatkuva shuffle-junnailu on täysin tiessään. Rakenteiltaan virkistävän epätavalliset ja yllättävänkin kompaktit biisit välttelevät ennalta-arvattavuutta mutta tuntuvat kuunnellessa hyvinkin luontevilta. Josh Hommen kitarakuvioiden kekseliäisyys ulottuu paljon laajemmalle kuin olettaisi. Yksinään tarkasteltuna aivan hassutkin nypläykset – parhaana esimerkkinä vekkulisti alkava El Rodeo – muuntuvat hämmentävän vakuuttaviksi teoksiksi.
Mureata särövallia levyllä tietenkin käytetään runsaasti, mutta kaikkiaan ilmaisussa on esimerkillisen paljon dynamiikkaa ja sävyjä. Jyhkeänä svengaavat rummut, Scott Reederin rouheasti röhisten paketin kasassa pitävä basso, ja bassokaapin kautta innovatiivisesti soitettu kitara luovat yhdessä hämmästyttävän moniulotteista ja uniikkia musiikkia. Garcian heleän melodinen laulu on toki leimallinen elementti koko yhtyeelle, ja erityispisteet miehelle on annettava taidosta olla myös hiljaa, kun laulua ei kaivata.
Uljaan 11-minuuttisen Spaceship Landing -spektaakkelin päättämä albumi jatkuu CD-aikaan klassisesti muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen epämääräisellä lyhyellä pop-mölinällä. 15 minuuttia myöhemmin levy saa kuitenkin vielä upean lopullisen päätöksen oikean piilobiisin muodossa. Reederin kirjoittama pariminuuttinen, edellislevyn Demon Cleaner -biisin singleltä nostettu Day One (to Dave and Chris) leijuttelu on hieno, eteerinen nyökkäys jäljellejääneiden Nirvana-miesten suuntaan.
Maltillisesti menestynyt …And the Circus Leaves Town on kieltämättä erikoinen levy, eikä ole ihme, että se hämmensi aikanaan sekä faneja että kriitikoita, ja kenties myös hajotti bändin. Verrattain lyhyine biiseineen sen psykedeelinen fuzz-groovailu on kuitenkin kuin tulevia genrevakioita välttelevää stoner-tiivistettä. Levy on tarkoituksella pidetty jämäkkänä, ja ylijääneiden aikalaisbiisien perusteella tuotannollinen näkemys on ollut veitsenterävä. Mitään turhaa ei ole mukana.
Toki albumi vaatii melkoisesti kuuntelua kunnolla avautuakseen. Se on kuitenkin erittäin palkitseva kokonaisuus, kunhan vastaanottimensa saa säädettyä oikeille taajuuksille, sinne aavikon öisen horisontin ja tähtiä loimuavan avaruuden väreilevään leikkauskohtaan. Huumaavasta äänenpaineesta on apua, ja levyn äärellä pääsee parhaimmillaan aika messeviin tiloihin, vielä 30 vuoden kuuntelun jälkeenkin.