Muun muassa Rainbow’n keikoilta ja Michael Schenker Groupin levyiltä tuttu Ronnie Romero julkaisee toisen coveralbumin vuoden sisään. Laulumiehen tuorein edesottamus herättää vain yhden kysymyksen: miksi tämä on tehty?
Ensimmäisellä levyllä kuultiin tuttuja rokkibiisejä, tällä kertaa vuorossa on perinteistä heviosastoa Maidenistä Priestiin ja Manowarista Acceptiin. Biisivalinnoista sanottakoon, että vain Paranoid puuttuu.
Romero on laulajana parhaimmillaan erinomainen, eikä hänessä ole ollut mielestäni mitään vikaa ennen tätä levyä. Kun on kuunnellut läpikotaisin tuntemiaan biisejä kolmen vartin verran, kaverin äänen huomaa yllättävän yksiulotteiseksi. Sanojen venyttäminen sekä jatkuva hönkiminen ja kiekuminen ovat todella ärsyttäviä maneereja.
Kunnianhimosta laulajalla ei liene puutetta. Kyseessä on kuitenkin tukku biisejä, joihin kenenkään ei olisi tarvinnut koskea sen jälkeen, kun ne on alun perin purkitettu. Ei sillä, että näissä versioissa olisi mitään uutta. Onko Romerolla oikeasti niin kovia faneja, että he kuuntelevat ukon laulelevan mitä tahansa? Minusta yhtään kenenkään ei tarvitsisi tehdä tällaisia albumeja.