Dinosaurus ja mammutti – arviossa Iron Maiden

Levyarvio julkaistu Infernossa 7/2015.

Iron Maiden
The Book of Souls
Parlophone
3_kirvesta

Nykypäivänä puhutaan paljon ”albumin kuolemasta”. Siitä kuinka yksittäiset kappaleet ajavat suuren yleisön kuuntelutottumuksissa koko ajan vauhdikkaammin perinteisten levykokonaisuuksien ohi.

Vanha sotaratsu Iron Maiden laukkaa moisten puheiden päältä tarjoamalla uransa pisimmän albumin, jolta löytyy paitsi pitkiä ja pidempiä, myös se tähän asti kaikkein pisin Maiden-biisi.

Olisi helppo väittää, että 40 vuotta toiminut orkesteri on rockin dinosaurus, joka ei ymmärrä, miten ykkösiä ja nollia pursuavassa nykymaailmassa tulisi toimia. Totuus lienee kuitenkin, että Maiden-fanien tapauksessa enemmän on edelleen enemmän ja yhtyeen miehet tietävät sen.

Siispä meillä on nyt puolitoistatuntinen, yksitoista kappaletta sisältävä uusi luku Iron Maidenin pitkässä levytyshistoriassa. Siinä, jonka piti päättyä edellisen albumin, sen viidennentoista, kohdalla.

Lienee sanomattakin selvää, että The Book of Souls on melkoinen mälli kerralla nautittavaksi. Ja jos laulaja Bruce Dickinson kertoo tämän lehden haastattelussa, ettei yhtye rajoittanut sävellysprosessiaan tällä kertaa mitenkään vaan antoi mennä, sekin kyllä kuuluu. Spekulointi on toki turhaa ja mainitut taustat tietäen vieläkin turhempaa, mutta tuplan parissa ei voi välttyä ajatukselta, millaisen tiiviimmän teoksen siitä olisi saanut puristettua.

Aatos on sama kuin edeltävällä, vaikkakin ”vain” 76-minuuttisella The Final Frontier -levyllä (2010). Ja kun taustalla on jälleen kerran sama mies, tuottaja Kevin Shirley, sitäkään mietettä ei voi paeta, millaisiin tuloksiin Maiden päätyisi jonkun hivenen radikaalimpia näkemyksiä omaavan yhteistyökumppanin kanssa.

Jos levyn taas ottaa tasan sellaisena kuin se on, on sanottava, että lopputulos voisi olla paaaaljon, paljon paskempikin.

Monelle tärkein pointti lienee, että klassisia Maiden-elementtejä kuullaan siellä täällä. Näistä ne geneerisimmät palaset ovat suihkunneet biisikrediittien mukaan – yllätys, yllätys – Janick Gersin kynästä. Joku voisi todeta, että nimibiisillä ja Shadows of the Valleyllä mennään osin jo liiankin kanssa rauta-aidan ali, mutta minua nämä kuluneella leimasimella tökätyt hetket kyllä viihdyttävät.

Eniten albumille on kirjoittanut Adrian Smith, jonka kappaleista olisi voinut pudottaa suorilta ainakin yhden, nimittäin kakkos-cd:n avaavan turhanpäiväisen Death or Glory -rokkauksen. Vaan osaapa mies väläytellä edelleen myös kovaa osaamista, mistä esimerkkinä etenkin menevä The Great Unknown.

Niistä kaikkein massiivisimmista raidoista Steve Harrisin yksin rustaama The Red and the Black on hivenen huohottaen maaliin lönkyttävä kieputtelu, joka ei kohoa lähellekään miehen kovimpia saavutuksia. Levyn päättävä pianohöysteinen Dickinson-eepos, peräti 18-minuuttinen Empire of the Clouds, tuntuu ensin vähintään entisen lentoemännän turvallisuusesittelyn verran ylipitkältä, mutta jotenkin siihen vain kasvaa sisään, aivan kuten koko albumiinkin.

Tätä kirjoittaessani suosikkibiisini kokonaisuudelta on The Man of Sorrows, joka onnistuu paitsi melankolisessa tunnelmassaan myös poikkeamaan sopivasti totutusta. Ja mikä ilahduttavinta, viipale on Dave Murrayn käsialaa. Tälle mainiolle miekkoselle soisi mielellään enemmänkin tilaa bändin albumeilla.

Neljä keskittynyttä kuuntelua ennen lehden painoa, siis reilut kuusi tuntia levyn parissa, on toki liian vähän, mutta näilläkin eväin voi todeta, että The Book of Soul on kelpo Maiden-teos. Albumin anti tulee tuskin juuri kokoelmalevyillä kuulumaan, mutta yhtyeen fanilla on sen parissa todennäköisesti harrastuksen jatkumisen kannalta riittävän hauskaa. Kiekkoa myös kuuntelee mitastaan huolimatta sangen sujuvasti, ja on hyvinkin mahdollista, että sen laaja kaari muotoutuu lisäpyörityksillä koko ajan selkeämmäksi.

Parin kuuntelun jälkeen meinasin jo kirjoittaa (tai itse asiassa kirjoitinkin), että on hankala keksiä syitä, miksi tätä mammuttia veivaisi jatkossa jonkin ajattomuudesta taidetta tehneen Maiden-klassikon sijaan. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että sielujen sinfonia saattaa hyvin raikua huushollissani jatkossakin, etenkin kun kouraan saa sen fyysisen ilmentymän. Ainakaan levyn olemassaolo ei ole minulta mitenkään pois – eikä saisi olla muiltakaan.

Se on nimittäin niin, että äijät rassaa mitä äijät rassaa.