Intoa ei varsinaisesti latistanut sekään, että kuolokumppaneiksi valikoituivat muun muassa rumpali Bod Bagchus ja laulaja Martin van Drunen. Helvetti, tämähän vastaa jo klassisen Asphyxin miehistöä, joten epäonnistumisen mahdollisuutta ei voi olla.
Pölhösti nimetty Grand Supreme Blood Court esittää esikoisellaan pitkälti Asphyxin mallista deathdoomia painotuksen ollessa keskitempoisen jyräävässä kuolemassa. Danielsille ominaisia pitkiä ja maalailevia kitaramelodioita kuullaan käytännössä vain massiivisessa päätöseepoksessa. Muutoin levy keskittyy riffejä painottavaan, nykyaikaisen järkälemäiseksi tuotettuun ja tyyliltään vanhakantaiseen death metaliin.
Oli Dan Swanön kieltämättä standardinomaisesta rumpumiksauksesta mitä mieltä tahansa, kokonaisuus on lievästi sanottuna helvetillisen raskas.
Jos vertailukohtana käytetään Asphyxin paluulevyistä ensimmäistä, se tässä kyllä pieksetään. Viimevuotisen Deathhammerin tasolle ei kuitenkaan aivan ylletä. Kukapa nyt yltäisikään, mutta vuosikymmenen mittaista haaveiluani nämä sävelmät eivät vastaa. Hyviä riffejä löytyy runsaasti ja parhaimmillaan niistä huokuu ikiaikaisen pahansuopa tunnelma, mutta osa biiseistä vaikuttaa melko nopeasti kasatuilta. Liiankin spontaaneilta.
Haluan kuitenkin tähdentää, että tässä pelataan kritiikistäni huolimatta hyvän ja erinomaisen välimaastossa. Valtaosa bändeistä voi vain haaveilla tekevänsä näin kovatasoista ja suorastaan naurettavan murskaavaa death metalia. Hellvetin hyvä, kuten eräskin suurmies tapasi joskus sanoa.