Numinous on niitä harvoja suomalaisia yhtyeitä, joiden liikkeistä ei tunnu tietävän oikein kukaan. Tämä ei ole ihme, sillä bändi on sanoutunut irti ”yleisön viihdyttämisestä” ja kaikista musiikkigenreistä.
Vuonna 2011 ilmestynyt Numinous-esikoinen ei herättänyt aikoinaan kovinkaan ihmeellisiä värinöitä, mutta kuluneet vuodet ovat nostaneet levyn arvoa. Remasteroidun kiekon riffimyrskyssä onkin jo huomattavan paljon potkua ja syvälle luuhun porautuvaa ilkeyttä.
Numinousille on hankala löytää suoria musiikillisia verrokkeja, mutta Behexenin, Malignin ja (vanhan) Mayhemin kaltaiset nimet ahkeroivat näennäisesti samalla kentällä. Homman nimenä on siis syvästi uskonnollinen äärimetalli, jota on helpointa kutsua asioiden yksinkertaistamiseksi black metaliksi, mihin sen muotokieli suoraan viittaa. Tässä tapauksessa muusikoiden egot jätetään kuitenkin kauaksi taakse ja albumi on rakennettu selkeästi palvelemaan korkeampaa tarkoitusta.
Numinousin meininki on hyvin sisäänpäin kääntynyttä ja etäistä, mikä lienee koko homman tarkoitus. Yhtyeen musiikki ei ole jokaisen kuulijan mieleen, mutta normaalia syvempää hengellistä kokemusta etsivä saattaa yllättyä siitä, mitä levyllä on tarjottavanaan.