Iskee täysillä tai ei ollenkaan – arviossa Raspail

Arvio on julkaistu Infernossa 2/2017.

12.05.2017
Raspail
Dirge
Sink Man Getting Sick

Kokeneiden roomalaismuusikoiden yhteisprojekti yhdistelee debyytillään visionäärisesti death doomin, blackgazen ja post-metalin jo valmiiksi naittamisella aikaansaatuja tyylejä. Lisäksi bändi hyödyntää ambientin ja dronen ilmaisukeinoja. Tuloksena on transsendenssiä tavoitteleva vaellusretki metsän syvyyksiin, joissa riutuvat sielut kummittelevat huokailevina tuulenhenkäyksinä.

Levyn eteerinen sointi saa sen tuntumaan etäiseltä. Utuinen ja jylhä kitaratyöskentely kamppailee jatkuvasti koneelliseksi kaiuksi vaihtumisen veitsenterällä. Hitaista kappaleista on vaikea hahmottaa selkeitä osioita: eteen avautuu meri kolkkoja melodioita ja sointukulkuja osana loputonta nykivää nostatusta, jossa aallot kasvettuaan hetken murtuvat aina ennen rantaa.

Koska kunnon raasto ja tunteenpurkaukset ovat harvassa, mahdollinen katarsis on kenties entistä voimakkaampi. Yhtenäinen, pedaalitempuin saavutettu ja maltillinen soitto luokin mystisen taustan, mikä saa kuuntelun tuntumaan kutkuttavalta tuntemattoman seudun tunnustelulta. Tämän tunnelman varaan jää paljon, sillä sävellysten keskinäisessä samankaltaisuudessa kuuluu yhtyeen kovin tavanomaisia ideoita suodattava perinnetietous.

Monotonisuuteen tuo oivan mausteen solistin rääkyminen, jonka sytykkeenä ovat luontoon samastuva syksyinen synkistely sekä alluusiot antiikin aikaan. Okkultismia nuoleskelevan mielenmaiseman itsetietoinen maalailu jää kuitenkin teennäiseksi sanahelinäksi.

Dirge voi kohota kulttiklassikoksi, sillä se on omaperäinen ja kaikessa hämyisyydessään vaikeasti lähestyttävä kokonaisuus, jonka pyörteet joko vain hipaisevat tai saavat tiukasti pauloihinsa. Livenä levyn tasapaksuus muuttunee lähemmäs hypnoottisuutta, joka imee veret marginaalista yleisöä suuremmastakin joukosta.

Lisää luettavaa