Jyräosastolta kyllä löytyy, mutta kun lähdetään hakemaan popimpaa puolta, menee metsään ja vielä aika rytinällä – arviossa Helhorse

Arvio julkaistu Infernossa 7/2016.

Helhorse
Helhorse
Spinefarm

 

Hiljan Spinelle kiinnitetyn Helhorsen kolmatta levyä hehkutettiin ennakkoon siihen malliin, että piti tarttua täkyyn jo ihan mielenkiinnosta.

Levy alkaa suhteellisen väkevällä riffipoljennolla, mutta ote alkaa lipsua jo parin ensimmäisen biisin jälkeen. Mitä ilmeisimmin bändin vahvuudeksi arvioitu kolmen eri herran jakama lauluvastuu alkaa nimittäin kusta kintuille aika nopeasti.

Ennakkoluulottomat ja isoiksi vedetyt taustalaulut varsin epätyypillisine ratkaisuineen eivät kiihota valitettavasti ainakaan allekirjoittaneen korvaa. Ajoittain hoilottaminen alkaa suorastaan ärsyttää, ja ihan pirusti. Myös pääsolisti Mikkel Wad Larsenin tulkinnat tuppaavat menemään ylisuorittamisen puolelle, vaikka kyllähän mies vetää välillä ihan komeasti. Todennäköisesti ärsyttävyyttä lisää se, että laulut on miksattu turhan pintaan.

Kuusikon musisointia ei ole ihan helppo kategorisoida, mutta hiljalleen mielikuva muotoutuu akselille Down–Soundgarden. Toisin sanoen näiden tanskalaisten tarjoilu koostuu lähinnä vanhakantaisen etelävaltiostonerin ja höyryisemmän grungeilun sekoituksesta.

Jyräosastolta kyllä löytyy, mutta kun lähdetään hakemaan popimpaa puolta, menee metsään ja vielä aika rytinällä. Plussaa komeasti lätisevästä bassosta ja Hammondeista. Jos minulta kysytään, huomiota riffeihin, jyrään ja Hammondiin, lauluille ja popkoukuille taas pienempää roolia.

Kyllähän tässä saattaa olla ainekset johonkin isompaan, mutta palaset eivät ole loksahtaneet vielä läheskään paikalleen.

Lisää luettavaa