Monien folk metalin suurkuluttajien ylistämä Eluveitie on ollut yksi niistä genrensä bändeistä, jotka ovat tehneet allekirjoittaneen korvaan ihan kelvollisia levyjä, mutta se viimeinen tarvittava juju on uupunut.
Kahdeksannella levytyksellään Sveitsin folk metal -ylpeys tuntuu saaneen bändisoittimet, viulut, pillit, liirat ja harput soimaan eeppisesti tarttuvammin ja tunnelmallisemmin kuin koskaan aiemmin. Bändiin vuonna 2017 liittynyt, varsin ”annekemainen” laulajatar Fabienne Erni tuo Eluveitien soundiin ja Chrigel Glanzmannin rähinöiden rinnalle oman täyteläisen lisänsä. Tarttuvasti vuoropuhelevat, tarpeen tullen myös omaa tilaa ottavat äänet yhtyvät hienosti kuoroihin, joita ei kerrankin viljellä liikaa.
Folk metal -allergikot tuskin tulevat pääsemään yli kaikista humppaflirteistä ja pillipiiparoinneista, mutta mitä enemmän albumia kuuntelee, sen varmemmaksi tulee, että juuri tällä Eluveitie-albumilla kaikelle on aikansa ja paikkansa. Albumi kertoo eeppistä tarinaansa oikein kääntein oikeaan aikaan.
Kompastelulta ei näissäkään tanhuissa silti vältytä. 16 kappaletta ja 61 minuuttia on yksinkertaisesti liikaa, eikä huilujen ja pillien yliannostukselta voi välttyä. Vartin karsimalla tämä olisi saattanut olla oikeasti potkivanhyvä albumi. Jo Ategnatos, The Raven Hill, Black Water Dawn ja Mine Is the Fury pitävät kuitenkin huolen, että hittimateriaalia on enemmän kuin parilla aiemmalla albumilla yhteensä.
Eluveitie on löytänyt uudistuneesta kokoonpanosta tien toistaiseksi vahvimpaan albumikokonaisuuteensa.