Grim Reaperistä ja Onslaughtista tuttu Steve Grimmet perusti vuonna 1990 Lionsheartin, joka ehti levyttää neljätoistavuotisen uransa aikana neljä studioalbumia ja yhden livelevyn. Dissonance on päättänyt uudelleenjulkaista koko yhtyeen tuotannon kätevässä boksissa, joka sisältää myös Dave Lingin haastatteleman Grimmetin muisteluja levyjen teosta. Muuta ekstraa paketista ei sitten löydykään.
Vuonna 1992 julkaistu nimikkodebyytti on varsin mainio yhdistelmä uuden aallon brittiheviä ja Whitesnaken vonkausrokkia. Ajoittain esillä on myös malmsteenmäisiä neoklassisia elementtejä. Lionsheartin soundimaailma on napakka ja kirkas, mutta ei liian kliininen. Levyltä ei juuri heikkoja hetkiä löydy, vaan se on jykevä annos taiten tehtyä melodista heavyä, joka on täynnä tarttuvia riffejä ja maukkaita melodioita. Yhtye on löytänyt täydellisen tasapainon kevyemmän hard rockin ja aggressiivisemman hevi-intoilun välille.
Kaksi vuotta debyytin jälkeen julkaistu Pride in Tact jatkoi suurin piirtein samoilla linjoilla kuin edeltäjänsä, vaikka yleisilme olikin ehkä hivenen keventynyt. Suurimmat muutokset olivat tapahtuneet itse yhtyeessä, sillä veljesten Mark ja Steve Owersin tilalle kitaran ja basson varteen värvättiin Nick Burr ja Zak Baijon. Vaikka levy ei iske aivan yhtä rajusti kuin debyytti, se on silti varsin laadukas kokonaisuus. Tällä kertaa bluesvaikutteet ovat enemmän pinnassa ja meininki muutenkin enemmän keskitempoista.
Kolmas levy Under Fire ilmestyi vuonna 1998, ja se on ehkä yhtyeen kaupallisimman kuuloinen albumi. Nyt sävellykset olivat selkeästi hittihakuisempia ja niin sanotusti rokkaavampia. Porukka oli taas vaihtunut. Burrin ja Baijonin pestiä hoiti Tyketto-yhtyeestä tuttu Brooke St. James, kun taas rumpujen taakse oli saatu Michael O’Brien -niminen kaveri. Grimmet ystävineen onnistui puristamaan tällekin levylle muutaman helmen, joskin myös turhaa tavaraa.
Livelevy Rising Sons – Live in Japan äänitettiin alun perin jo vuonna 1993 mutta sai päivänvalonsa vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Yhtye soittaa In the Nightia lukuun ottamatta kaikki debyyttilevynsä kappaleet sekä Pain in My Heartin, joka julkaistiin myöhemmin Pride in Tact -levyllä. Näiden lisäksi kuullaan vielä kaksi Grim Reaper -vetoa, Rock You to Hell ja See You in Hell.
Rising Sons on kursailematon vanhan liiton livelevy, jota ei ole jälkikäteen studiossa viilailtu. Tämä on sekä hyvä että huono asia. Toisinaan äänimaisema on hieman liian tuhnuinen, jotta kaikesta informaatiosta saisi selvää. Toisaalta tallenteen raaka energia ja hikinen intensiteetti viehättävät.
Lionsheartin joutsenlauluksi jäänyt Abyss (2004) oli paluu vanhan koulukunnan heavy metalin pariin. Miehistö oli taas vaihtunut jättäen Grimmetin ainoaksi alkuperäisjäseneksi. Kitaristi Ian Nash, basisti Eddie Marsh ja rumpali Hail korvasivat vanhan ryhmän.
Vaikka siirappia ei ole täysin hylätty, levy on selkeästi edeltäjäänsä raskaampi. Yleinen linja on miellyttävä ja muutamia tärppejäkin löytyy, mutta niin valitettavasti myös keskinkertaista ja tylsääkin materiaalia. Mistään täydellisestä mahalaskusta ei kuitenkaan ole kyse. On niitä huonompiakin tapoja päättää ura.