Saksalaisyhtyeen kylmyys ja pimeys menevät paljon syvemmälle kuin vallitsevan vuodenajan. Trion kolkko soundi vie syvälle epätoivon ytimeen, jossa on turha haikailla tunnelin päässä olevaa valoa. Sitä kun ei todellakaan ole luvassa.
Konkreettisesti ollaan jossain deathin, doomin ja blackin muodostaman kolmion sisäpuolella. Ensin mainitusta on peräisin rääkylaulun marinoima raakuus, keskimmäisestä enimmäkseen maltillinen tempo ja viimeksi mainitusta sävypaletin kaikki värit. Takaraivoon ei jää yksittäisiä biisejä tai oikein edes tiettyä soundillista elementtiä, eikä tunnelmakaan toisaalta nappaa täysillä koleaan halaukseensa. Kompromissittomuus taitaa kääntyä lopulta yhtyettä vastaan.
Toistakymmentä vuotta tahkonnut bändi tietää taatusti mitä on tekemässä. Vaatimustaso on vain asetettu aika korkealle, sillä riipivästä toivottomuudesta ei ole huolettomaan taustakuunteluun. Mielentilan on syytä olla kohdillaan, jos haluaa astua bändin rakentamaan kurjuuden majataloon, jossa johtajan virkaa hoitelee alakerran herra.