Korskeimman tritonuksen lailla houkutteleva sointi – arviossa Spiritus Mortis

Arvio julkaistu Infernossa 9/2016.

03.01.2017
Spiritus Mortis
The Year Is One
Svart

Hyvässä heavy metalissa on kyse muutamasta tärkeästä perusraaka-aineesta, joista rakentuu tähtiasetelmien niin suodessa tukevarunkoinen rienauksen temppeli.

Ensinnäkin on voima. Se, joka saa tuntemaan vaikka uinuvassa aamuonnikassa, että jumalauta, tämä musiikki kuulokkeissa olen voittamaton – pois tieltä!

Edeltävään liittyy vaarantunne. Fiilis, että bändin jätkillä on hallussaan jotain, mitä en ymmärrä loppuun asti, mutta joka kiehtoo ja kietoo syleilyynsä, kenties jopa kohtalokkain seurauksin.

Sitten on tarttuvuus, puoleensa korskeimman tritonuksen lailla houkutteleva sointi, joka pakottaa antamaan musiikille kaiken huomionsa. Parhaassa tapauksessa se saa niskanikamat raksahtelemaan ja lopulta sijoiltaan.

Lopuksi tulee röyhkeänraju ilkikurisuus, meininki, joka saa naaman leveään virneeseen, vaikka sanoituksissa puhutaan hautausmaan kalmojen kera parittelemisesta.

Pohjalaisen Spiritus Mortisin pitkän uran neljäs pitkäsoitto omaa tämän kaiken. Tämän hevimetallisempaa levyä en ole kuullut pitkään aikaan. Fenrizinkin on pakko hyväksyä.

Se, että bändi älysi kiinnittää viime vuosikymmenen lopussa solistikseen Reverend Bizarressa tuomionsa kärsineen Sami ”Albert Witchfinder” Hynnisen, kantaa viimeistään nyt ihanan myrkyllistä hedelmää. Paitsi että mies laukoo tällä levyllä uransa monipuolisimpia laulusuorituksia, hän tekee sen vieläpä suvereenilla tatsilla.

Hynnisestä irtoaa niin yltiöpäisen dramaattinen, pahaenteisen tyyni kuin totaalisen riivattukin ilmaisu, ja miehen täydellinen eläytyminen tehtäväänsä johtaa yhteen tämä maan metallihistorian kovimmista levylaulusuorituksista.

Mikään yhden miehen tuomionteatteri The Year Is One ei kuitenkaan ole. Hynninen sulaa orgaaniseksi osaksi ympäröivää musiikkia, joka taas edustaa esimerkilliseen tapaan Spiritus Mortisin leipälajia, Black Sabbath–Pentagram–Candlemass -linjan luvunlaskentaa.

Vaikka kyseessä on tavattoman tahkottu raskaan rockin alalaji, siinä on näemmä vieläkin mahdollista saada aikaan ensirakastumisen hetkistä muistuttavaa jälkeä. Spiritus Mortis ei mallinna tehtyä halpaan hintaan vaan soittaa ikiaikaisia säveliä niitä kunnioittaen, vaalien ja rakastaen.

Kaikesta kuuluu, että missio on sisäistetty sisuskalunrippeitä myöten. Kun Hynninen repii sielunsa syövereistä I Am a Name on Your Funeral Wreath -biisin ozzymaisen ”oolraitnaun”, se on kuin kaunis jäähyväisviesti mestarille.

”All death is pure / Life is a disease / and suicide it’s only cure”, solisti toteaa puolestaan Holiday in the Cemetery -kappaleessa. Äänenpaino on sen verran vakuuttava, että kuulija alkaa sommitella hirttosolmua Lugeria ja pilleripurkkeja kaivellen.

Vaan pyöritellään nyt kuitenkin ensin.

Lisää luettavaa