Monen taitoaan ja kunnianhimoaan kasvattaneen thrashpioneerin kolmas albumi oli jollain lailla aiemmista poikkeava ja haastava. Lähes poikkeuksetta nämä levyt olivat myös jonkinlaisia pettymyksiä, eivätkä ne ole muuttuneet muuksi edes ajan myötä. Siirtyminen poikamaisen riehakkaasta kohkaamisesta kohti harkitumpaa ilmaisua on myös musiikissa aikuistumisriitti, johon harvalla miehenalulla on oikeasti ensiyrittämällä näkemystä ja rahkeita.
Myöskään jyväskyläläinen Inkvisitor ei läpäise tätä ikiaikaista juhlamenoa ilman moitteita. Ammattilaisten avustuksella taltioidulla levyllä on lähdetty haastamaan itseä toden teolla, aina neo-noir-murhamysteerikonseptia myöten. On täysin ymmärrettävää, että tällaisessa viitekehyksessä musiikilla halutaan tukea tarinan kuljetusta, mutta Dark Arts of Sanguine Rituals kuulostaa silti enemmän sekavalta kuin tyylitellyn monipuoliselta.
Kritisoin vuonna 2015 ilmestyneen Doctrine of Damnationin riffejä ja kertosäkeitä napakkuuden ja rouheuden puutteesta. Myös tämä levy sisältää kiivasta, modernia ja taidokasta, mutta turhan liukasta ja sielutonta nypyttämistä. Albumia kuunnellessa miettii koko ajan, onko kyseessä turhankin tarkasti harkittu kokonaisuus vai enemmän intuition pohjalta kasattu pläjäys. Toteutus jää joka tapauksessa puolitiehen, ja parempaan onnistumiseen olisi vaadittu jälleen vakaampaa tasapainoilua luomismetodien välillä.
Ei levy silti mitään läpiturauttelua ole, vaikka loppuun sijoitetun bonuskappaleen ”hauska” piilopäätös siihen suuntaan vahvasti viittaakin.