”Jospa nyky-Saatana hyökkääkin pumpulista?” päätin tekstini kahdeksan vuotta sitten Ghostin ensialbumia Opus Eponymousta arvioidessani. Kysymystä edelsi hämmentynyt pyörittely, miten ”jotenkin feikiltä” kuulostaneeseen uutuusbändiin tulisi suhtautua. Kun ne Abban ja Blue Öyster Cultin ydinmehuja ryystäneet biisit kuitenkin toimivat.
Sittemmin biisinsä ovat toimineet monen monituista kertaa, ja parhaimmillaan meno on ylittänyt jopa debyytin loistavan johtotähden, neitsyenmurhaaja Erzsébet Báthorya syleilevän Elizabeth-kappaleen härskin vetovoiman. Kolmosalbumi Melioralta (2015) irrotettu vihulaisenylistys He Is on koko planeetan mittapuulla uuden vuosituhannen kovimpia rockbiisejä, eikä pari muuta irtorallia hehku paljon perässä.
Saumatonta albumikokonaisuutta Tobbe Forge ja kulloisetkin kumppanit eivät ole kuitenkaan saaneet aikaiseksi – mutta nyt liipataan jo perhanan läheltä.
Reilut 40-minuuttinen Prequelle sisältää kymmenen raitaa, joista ainoastaan ykkösposken See the Light tuntuu vähän lussulta. Kaikilla muilla kappaleilla, myös levyn kahdella instrumentaalilla, on kokonaisuudessa oma tärkeä paikkansa.
Kliimaksiinsa sointibakkanaali yltyy B-puolella, jonka tarjonta on alusta loppuun yhtä helvetinmoista sulosäveltä. Tässä ja nyt elämisen tärkeydestä muistuttava Pro Memoria, hirvikärpäsen lailla lettiin tarttuvan ”ruotsalaiskertosäkeen” sisältävä Witch Image ja suorastaan märisyttävän kaunis päätöspala Life Eternal ovat tämän hetken parasta populaarimusiikkia. Ja nimenomaan sitä – on täysin turha tuhlata aikaa väittelyyn, onko Ghost hevi- saati metallibändi vaiko eikö. Nekin minuutit voi käyttää vaikkapa musiikin kuunteluun. Joko Ghostin tai jonkin muun.
Nyt ollaan joka tapauksessa siinä pisteessä, etten ihmettelisi, jos yhtyeen seuraava albumi iskisi kalloon viiden kirveen voimalla.