Vuonna 2015 perustettu Hazpiq julkaisi tammikuussa ensimmäisen kokopitkänsä, joka kätkee sisäänsä orgaanisesti virtaavaa progea.
Ranskalaisten riffeissä on elkeitä, jotka muistuttavat kotimaansa suuruuksiin luettavasta Gojirasta avoimimmillaan. Omimmillaan kokoonpano on kuitenkin suloisissa suvannoissa, joiden hellässä huomassa aika ja tila muuttuvat häilyviksi. Näiden eteeristen ja puolietnisten leijailujen lumo palautuu pitkälti solisti Imen Gardouhin sädehtivään tulkintaan, joskin hänen äänenkäyttönsä on taidokasta läpi levyn.
Kokelaat selviytyvät reilun tunnin mittaisesta messustaan ilman pahimpia mahalaskuja. Tasaisesta kappalemassasta nousevat kärkeen albumin kauneinta antia edustavat Cepheid ja Epacte. Näistä jälkimmäinen omaa myös kaoottisen loppuhuipennuksen, joka erottuu joukosta eritoten siksi, että muissa biiseissä ei ikävä kyllä juuri ylletä kliimaksiin saakka.
Levyä voikin lähestyä nimenomaan mieltä ja kehoa rauhoittavana kokemuksena, joka pitää tokkuraisen kuulijan sopivassa määrin varpaillaan. Sitä säväyttävämmät elämykset jäävät ainakin vielä odottamaan.