Belzebubs on yhtä kuin viime Infernossa ”haastateltu” sarjakuvabändi, joka on saanut heti lähdössä useimpia lihallisia kanssayhtyeitään tukevasti paremmat kortit ja debyyttialbuminsa julki suuren saksalaisen metallilevy-yhtiön suojista.
Oli tekijänä sitten piirroshahmo tai pierunhajuisissa nahkahousuissa samaa riffiä vuodesta toiseen runkuttava, todistetusti verestä ja lihasta kasattu rocktähti, olennaisinta lienee musiikki. Ja miltä se Belzebubsin tapauksessa sitten kuulostaa? No, tutulta. Paikoin HYVIN tutulta: koko albumin olemus huutaa tietyllä tapaa pastissia. Sen varrelta voi bongata paitsi ilmiselviä linkkejä raskaaseen kotimaahamme myös koko joukon hyvin toisinnettuja death- ja black metal -kliseitä ympäri pallon.
Pantheon of the Nightside Godsia on hankala kuunnella niin sanotusti tosissaan. Tuttuuden tunteesta huolimatta tämä ei johdu suoranaisesti musiikista, vaan pikemminkin ajatuksesta, ettei kyseessä ole ”oikea” bändi. Albumin meininki tuntuu jotenkin… väärältä.
Entistä mielenkiintoisemmaksi kuvio muuttuu, kun alkaa miettiä, miten albumin meno sitten poikkeaa niin sanotusti normaalista metallilevystä. Vastaus on: ei yhtään mitenkään. Jos kyseessä olisi jonkin ”tavallisen” yhtyeen debyytti, se todennäköisesti saisi tällaisenaan varsin hyvän vastaanoton.
Belzebubsin mustavalkoveijarit ovatkin tehneet joko tieten tahtoen tai tahtomattaan kepposen koko metalligenrelle. Tai ainakin heidän levynsä pistää pohtimaan asioita jos ei nyt uudessa valossa niin ainakin totuttua tiukempi mietintämyssy päässä.
Mitä se mahtaa kertoa metallin maailmasta, että sarjakuvabändin nimissä tehty, genren maneereita ilmeisen tarkoituksella mallintava levy hakkaa valtaosan vastaantulevista alan albumeista?
Sitäkin sietää miettiä, miten Belzebubs lopulta poikkeaa kaikista niistä mustavalkoisista ”black metal -bändeistä”, joiden digipromoista toimituksemme meiliboksi paukkuu jatkuvalla syötöllä. Tai vaikka lapsuuden suursuosikistani KISSistä.
Niinpä niin. Yöpuolen Jumalilla on selvästi odottamaton tarkoituksensa.