Gylve ”Fenriz” Nagell, 45, on mainio hahmo. Sympaattinen moottoriturpa hengittää metallia sisään ja ulos. Gubbe patikoi, juontaa säännöllisesti hienoa Radio Fenriziään, toimii kuntapolitiikassa sekä heavyreportterina ja rumpaloi kaiken päälle Norja-instituutio Darkthronessa.
Kolikon kääntöpuolella piilottelee kitaristi-basisti-laulaja Ted Arvid ”Nocturno Culto” Skjellum, 44. Hän on hiljainen, sisäänpäin kääntynyt, jopa ujon vaikutelman itsestään antava tyyppi – aisaparinsa totaalinen vastakohta. Kun Ted muuttuu Nocturno Cultoksi ja avaa kitansa, jäätyvät kuuset ympäriltä. Hän on tämän pelin kovin laulaja ja sillä selvä. Siksi moni ihmettelikin, miksi hän on jäänyt muutamalla viime julkaisulla kitaransoittajan asemaan. Nyt tähänkin on tehty, onneksi, rivakka korjausliike.
Darkthrone-arvioissa ei koskaan mainita, että tällä kahden miehen yhtyeellä on maailman hienoin logo. Se hahmoteltiin lopulliseen muotoonsa yhdessä At the Gates -mies Tompa Lindbergin kanssa joskus 80-luvun lopulla. Se taas muistetaan mainita, ettei kulloinkin syynin alla oleva albumi pärjää vertailussa Transilvanian Hungerille (1994) tai tätä seuranneelle Panzerfaustille (1995). Niin, Darkthrone on puskenut levyjä lähes vuosittain, eikä niiden laatu ole pysynyt aina tasaisena. Omasta puolestani on todettava, että kelkan reunoista oli pidettävä tosissaan kiinni viimeistään siinä vaiheessa, kun silmään lyötiin punkkivaihdetta.
Mutta eipä hätää! Seitsemästoista levynsä on aivan hyvä kohta ottaa tukeva ote ruorista ja ohjata paatti selville vesille. Arctic Thunder on nimittäin parasta Darkthronea sitten… no, hyvin pitkään aikaan.
Nocturno Culton ärjyntä on madaltunut muutamankymmenen vuoden takaisista raakalaisuuksista parin viskilasillisen verran. Eikä Fenrizkään nakuta enää nopeasti – varmasti ja horjumati kylläkin. Kaksikon visiona ei ole jämähdys, vaan perinteikäs evoluutio.
Pian 30 vuotta yhdessä äärimusiikkia tehdyt duo soi vuonna 2016 kuin eläisi symbioosissa. Nuotiokansialbumi on tunnelmaltaan itsepintaisen synkkä, se on täynnä tiukkoja riffejä, vuoren laella pullistelua, perinnehevitunnelmaa ja mustahuulimenneisyydestä kaikuvia riipiviä lauluja. Sanoituksissa viuhuu keskari, ja biisit ovat kokonaisia ja sopivan ytimekkäitä. Levyn äänimaailma on tunkkaisenkuulas, kuin ääneksi piirretty kuva sen tuottaneesta karvapääkaksikosta.
Arctic Thunderilta on turha lähteä etsimään sen kummemmin ikiklassikoita kuin huonoja biisejäkään. Jos homma pelaa, se kerta kaikkiaan pelaa. Ja hei: ”Recorded at the Bomb Shelter.” Olen selätetty.