Pirteänraikkaat setämiehet – arviossa Sodom

Julkaistu Infernossa 10/2020.

Sodom
Genesis XIX
SPV/STEAMHAMMER

Persecution Manian (1987) ja Agent Orangen (1989) ystäville koittavat iloiset ajat, sillä Sodom on palannut ruotuun. Täysin hakoteillä teutonirässin jalokivi ei ole ollut koskaan, ellei sellaisiksi tahdo laskea ysärin puolivälin hapuiluja. Ja mehän emme laske!

Klassisina kasarivuosina bändissä kitaroinut Frank Blackfire on taas remmissä, ja ukon ote tuntuisi olevan entisellään. Kuudestoista pitkäsoitto Genesis XIX palaa vaivatta yli kolmen vuosikymmenen takaisiin maisemiin, ja ote tuntuu freesiltä. Silleen ruosteisella ja törkeällä tavalla. Meininki on repivää, ja vaikka laulaja-basisti Tom Angelripper on perustanut bändin jo 1982, vuosirenkaat eivät kuulu kuin korkeintaan määrätietoisuutena.

Blackfiren sävellyksillä ja tyylillä on varmasti oma osansa asiassa, mutta kunniaa voi suoda muullekin miehistölle. Virkamiesmäisen väsyneesti kannuttaneen Makkan ja pitkäaikaisen kitaristin Bernemannin kenkiminen on tuonut tilalle pätevää uutta verta. Toni Merkel ja Yorck Segatz ovat tuntemattomia nimiä, mutta äijien soitossa on jumalatonta virtaa. Erityisesti rumpali Merkel tykittelee komppia monipuolisesti ja kovemmalla innolla kuin Sodomin levyillä ikuisuuksiin. Kitaristi Segatz on päästetty myös säveltämään, ja hyvin on mies saanut yhtyeen ytimestä kiinni tälläkin saralla.

Kun joukkoaan rautaisesti luotsaava Angelripperkin rähisee nykyään todella julmalla nuotilla, pian neljä vuosikymmentä täyttävän poppoon nykykunnosta voi tuntea ihan aitoa iloa.

Kyllähän tätä voisi piruillessaan setämiesrässiksikin kutsua, mutta onko se huono asia? Itsekin setämiehenä sanoisin, että ei. Vaikka veteraanien kulma piiskaukseen kunnioittaa vanhaa, siinä on pirteä ja raikkaalta tuntuva vire. Modernin turboahdetut ja dynamiikaltaan zombin sydänkäyrää muistuttavat levyt tuntuvat tätä kuunnellessa niin kovin kaukaisilta. Ehkäpä tärkeintä onkin se, että menossa on ilmavuutta, hikeä ja verta, ei niinkään binäärilukuja ja antiseptisiä puhdistusaineita.

Ja se piiskaushan on tiukkaa! Agent Orangen tunnelmiin päästään heti levyn ensimmäisessä riffissä, ja pääosin reippaana pysyvä takominen on suoraviivaista ja erittäin tarttuvaa. Yksittäisiä kappaleita on turha ruotia sen enempää, mutta huippukohtina voidaan mainita vastustamattomasti juokseva Glock ’n’ Roll, häpeämättömän tarttuvalla kertosäkeellä yksinkertaisuudesta taidetta tekevä Waldo & Pigpen ja… no, oikeastaan tähän voisi nimetä lähes minkä kappaleen tahansa.

Tylsällä riffillä varustettu Occult Perpertrator olisi voinut jäädä jonkin pienjulkaisun hännille, mutta muutoin kokonaisuus nousee bändin parhaiden albumien tasolle. Lausunto vaatii nostalgialasien poistoa, mutta jos siihen kykenee, tosiasioiden edessä on kerta kaikkiaan pakko taipua.

Jos haluaa vertailla, niin maanmiehiinsä Kreatoriin verrattuna Sodom vuosimallia 2020 on hyökkäävämpi ja karumpi, vähemmän melodinen, mikä on vain hyvä asia. Destructioniin verraten Sodomin sävellystaito on aivan eri tasolla. Kun vielä lisätään pakettiin onnistunut soundimaailma, niin väittäisin Genesis XIX:n mahduttaneen itseensä parhaat puolet lähes jokaiselta toiminnan osa-alueelta. Ep:t antoivat syyn odottaa hyvää, mutta aivan näin hyvää en olisi uskonut saavani.