Ranskalaisen Acodin neljäs täyspitkä hukkaa potentiaalinsa ylituotetun unettavaan soundimaailmaan. Levy ei erotu massasta geneerisen turvallisella melodisella mätöllään. Syntikoilla höystetty eeppinen black/death kuulostaa etäisesti mystiseltä ja maagiselta, mutta kun soundit on viilattu vimpan päälle, biisit eivät aiheuta jöpötystä tahi nöpötystä.
Viisikymmenminuuttinen ei meinaa loppua koskaan, eikä biisimateriaalista löydy minkäänlaisia huippuja. Kaikki kuulostaa samalta. Piano pimpelipom, torvi tättärätää, skitat digisirkkelinä, blastia ja hitaampaa fiilistelyä sekä aivan liian paljon laulua, rääkyä, puhetta, huokailua ja kuiskuttelua. Dantelaisessa infernossa ilmeisesti tallustellaan.
Bändin esikuvat paistavat läpi kilometrikaupalla, eikä näillä jätkillä ole oikeastaan minkäänlaista omaa ääntä. Edes eksoottisempi ranskan kieli ei onnistu tuomaan piristystä tasapaksuun tahkoamiseen. Muovi on muovia, etenkin kun sen peittelee näin kalliiseen tuotantoon.
Acodin neljäs on sieluttoman harmaata eksterememetallia, jonka mielenkiintoisinta antia ovat operettimaiset välisoitot, jotka nekin pilataan tuskastuttavan puuduttavalla perusriffittelyllä.