Rikas, raikas ja kauniisti jylhä – arviossa Korpiklaani

Julkaistu Infernossa 1/2021.

03.03.2021
KORPIKLAANI
Jylhä
NUCLEAR BLAST

On maaliskuu 2003, paikkana Tampereen legendaarinen Klubi. Lavalla on lähivuosina kansainvälisen läpimurtonsa tekevät folk metalin kotoiset pioneerit Moonsorrow, Ensiferum ja Shaman, joka olisi pian vaihtava nimekseen Korpiklaani.

Näin jälkeenpäin on helppo todeta, miten paljon aikaansa edellä Korpiklaanin liideri Jonne Järvelä oli tuolloin – ja oli ollut jo aikaisemmin naittaessaan raskasta rockmusiikkia ja saamelaista äänimaisemaa keskenään. Klubilla bändin musiikki sai allekirjoittaneeltakin aavistuksen huvittuneen lokeroinnin puhtaasti marginaaliin. Mutta Järvelä tiesi varmasti jo tuolloin, minkä perässä oli.

Korpiklaanin ensilevytys Spirit of the Forest (Napalm Records, 2003) oli paitsi profiililtaan myös musiikillisesti iso askel itsensä tosissaan ottavan bändin suuntaan. Osoitus tästä oli myös Järvelän päätös pistää yhtyeensä miehistö täysin uusiksi. Korpiklaanin leimallinen rillumarei ei kuitenkaan ollut kaikkien metallipäiden juttu, etenkään Suomessa, ja yhtye jäi omissakin kirjoissani vuosiksi lähinnä kuriositeetin asemaan.

Järvelä jatkoi vakaasti visionsa viitoittamalla tiellä, ja pintahiivaolut sarvituopeissa vinhasti virraten Korpiklaanista kasvoi Härmän rajojen ulkopuolella yksi merkittävimmistä metallimusiikin vientivalteistamme. Omat korvani yhtyeen suuntaan käänsi uudelleen Markus Laakson viime vuonna ilmestynyt Folk Metal Big 5 -teos, joka kertoi Korpiklaanin synnystä, vaiheista ja musiikista kaiken olennaisen.

Jylhä on Korpiklaanin yhdestoista studiolevy. Moni menestynytkin raskasrockyhtye junnaa tässä vaiheessa uraansa pahasti paikallaan, mutta Jonne Järvelän ryhmä kuuluu selkeästi niihin bändeihin, jotka paranevat vanhetessaan. Jylhä on kypsä ja laadultaan ensiluokkainen, tekemisiinsä täydellisesti luottavan bändin albumi.

Ei kai kukaan muu kuin 2020-luvun Korpiklaani aloita uutta levyään yli kuusiminuuttisella Verikoirakappaleella, joka on kiireestä kantapäähän ehtaa folk metal -progea. Samalla avaus esittelee yleisölle kouriintuntuvasti uuden rumpalin Samuli Mikkosen, jonka innovoivat kompit tehostavat Jylhää kauttaaltaan. Levyllä kukkivat myös tämän vuosituhannen Iron Maideniin verrattavissa olevat kappalesovitukset, joista esimerkiksi Tuuleton, Kiuru ja Huolettomat sisältävät Verikoiran lailla kiehtovan määrän vaihtelua.

Ennen muuta Jylhän hienous on nimensä mukaisen väkevissä melodioissa, joiden vuoksi mainittu Tuuleton lienee jo nyt yksi vuoden 2021 upeimmista metallibiiseistä. Likimain sama koskee videonakin julkaistua Sanaton maa -rallattelua. Selkeiden hittien joukkoon luettakoon myös albumin ensimmäinen single Leväluhta ennakkoluulottomine reggaeviboineen sekä kaihoisasti junttaava Mylly. Sterotyyppisemmästä kaljahumppameiningistä pitäville on tarjolla keikkabravuuria Niemen, Pohjan ja Pitojen muodossa.

Kaiken muun lisäksi albumin toimivuus piilee lyyrikko Tuomas Keskimäen sanoituksissa. Väitän, ettei suomalaisesta metallimusiikista juuri löydy yhtä oivaltavaa kerrontaa ja kekseliästä riimittelyä.

Jylhä on täsmälaukaus laadukkaista albumikokonaisuuksista pitävien suuntaan. Sen rikkaanraikas sävellyskirjo takaa, että Jonne Järvelän ja Korpiklaanin seuraavia taiteellisia suuntia on enemmän kuin mielenkiintoista odotella.

Lisää luettavaa