Helsinkiläinen Satan’s Fall toimittaa debyytillään suoraviivaista, röyhkeän konstailemattomalla asenteella varustettua heavy metalia, josta ei puutu tarttuvuutta eikä aggressiivisuutta.
Sovitukset ja soittotyyli kielivät modernista asenteesta, mutta perusestetiikkaa on selkeästi vanhempaa perua. Yhtye kumartaa syvään 1980-luvulle eikä häpeile vaikutteitaan, olipa kyseessä sitten Mercyful Fate, Iron Maiden tai Judas Priest. Synteesistä syntyy herkullinen keitos, joka kuulostaa lopulta melko ajattomalta.
Final Day ei ole 36 minuutin mitassaan pituudella pilattu, mutta siinä piilee myös levyn vahvuus. Kun musiikillisesta matkasta on tehty näinkin ytimekäs ja pehmeästi soljuva, sen äärelle on helppo palata uudestaan ja uudestaan. Ei fillereitä, pelkkiä killereitä, niin kuin joku filosofi aikoinaan tokaisi.
Satan’s Fall ei tee mitään uutta auringon alla, mutta se hoitaa sarkansa hyvin. Yhtyeellä on energiaa sekä soitto- ja sävellystaitoa. Sillä on visio ja roihuava rakkaus lajiin, mikä kyllä kuuluu.