Samaanimatkan ylväs päätös – arviossa Wardruna

Arvio julkaistu Infernossa 10/2016.

Wardruna
Runaljod – Ragnarok
Norse

Silmät kiinni. Savusta sumean metsän lävistää tulenloimotus. Kapean puron rannalla seisoo jätkänkynttiläpari, joku on ripustanut peuranluita koivunoksiin. Muinaisen mobilen kalina, liekin rätinä ja virran solina, joka puolella punamultaisin sormin kiviin piirrettyjä riimuja. Tervetuloa Wardrunan maailmaan.

Idea olisi luontevin esitellä Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla, mutta kun pääsamaanina häärii Gorgorothin vanha rumpali Kvitrafn, kastenimeltään Einar Selvik, Infernon aina valpas tutka värähtää. Mustan metallin kirskunta on silti tästä kaukana, tuhansien vuosien päässä.

Homman kuviohan on muuntaa musiikiksi kaikki 24 Pohjolan riimua, ja nyt noitarummun karhea kalvo värähtelee viimeisistä iskuista. Rummun, joka olisi tarinan mukaan kuulunut joskus pohjoisnorjalaista metsää asuttaneelle hirvakselle. Sille, jonka Selvik olisi jousineen tästä maailmasta pois saatellut. Rumpua tukevat kuparilyyrat, koivunkaarnaharput ja vuohensarvikellot. Kallion laki vastaa muinaisnorjaksi lausuttuun ikivanhaan runomittaan.

Jos Runaljod-sarjan Gap var Ginnunga (2009) ja tätä seurannut Yggdrasil (2013) olivat yhtä musiikillista esoteriaa, samaanimatka päättyy ylväänä ja itsevarmana. Debyytin aikaan kansanmusiikkielementit olivat jopa mukana hoilattavissa, nyt osallistuja on ottavan asemassa. Käy selväksi, että vuonna 2003 alkuparkaisun saaneen konseptin on annettu kasvaa rauhassa. Kaiuttimista virtaavat sävelevät ovat kauniita, selittämättömän ajattomia.

Musiikki suorastaan lentää sisään, kuin itsestään varoittamaton päiväuni. Isalla se näytetään taas. Tämä on rummunlyöjän matka. Kun luu osuu kiveen ja sydänpoljento viimein alkaa, huomaan hengitykseni kiihtyneen samaan tahtiin. Veri virtaa suonissa, tulee lämmin. Samalla ymmärrän, miksi olemme menestyneet lajina. Silmät auki.