Hollantilainen Dool on tavattu lykätä occult rock -kategoriaan, mutta yhtyeen kolmatta levyä kuunnellessa mokoma termi ei käy edes mielessä. The Shape of Fluidity esittelee yhdeksän biisin kattauksen tyylikästä sähkökitararockia maltillisella säröpainotuksella. Tiivistäen kutsuisin Doolia hard rock -bändiksi. Sangen tummassa merkityksessä.
Rotterdamissa vuonna 2015 perustettu Dool sai alkuunsa rocklehdistöltä palstatilaa lähinnä maininnalla parista entisestä The Devil’s Blood -jäsenestä. Bändin sydän ja sielu oli kuitenkin Ryanne van Dorst, kotimaassaan Elle Bandita -taiteilijanimellä ja -projektilla tunnetuksi tullut artisti.
Dool julkaisi Here Now, There Then -debyyttinsä 2017, ja esikoisen herättämät rajut lupaukset manifestoituivat 2020 ilmestyneellä Summerlandillä, joka oli julkaisuvuotensa kovimpia albumeja. Vaan sekin näyttää lopulta olleen alkusoittoa jollekin. Kolmannella pitkäsoitolla yhtyeen soundi punoutuu entistäkin laadukkaammiksi kappaleiksi ja vahvasäikeisemmäksi kokonaisuudeksi.
The Shape of Fluidity on siinä mielessä perinteinen ”helvetin hyvä levy”, ettei se paljasta kaikkia salaisuuksiaan useammallakaan kuuntelulla. Albumi jättää rajatilaan, keskelle kutinaa, johon ei auta kuin seuraava ja taas uusi pyöritys. Jossain vaiheessa sitä vain huomaa olevansa levyn lumoissa.
Kuten nimikin vihjaa, teeman puolesta albumissa on kyse muutoksesta, jota ruoditaan mystisyyden ja runollisuuden kautta. Van Dorstilla, joka käyttää nykyisin etunimeä Raven, on aiheesta mitä syvimpiä kokemuksia: laulaja-kitaristi todettiin syntymässään intersukupuoliseksi, leikattiin ja kasvatettiin hormonihoitojen ryydittämänä tytöksi. Kuten usein vastaavissa tapauksissa, ulkoa ohjattu valinta johti myöhemmin ristiriitaiseen sukupuoli-identiteettiin ja itsensä etsimiseen. Tästä juorunnee jo bändin vaeltamiseen liittyvä nimikin.
Puhtaasti musiikillisesti ristiriitaisuus ei välity, mikä on mielenkiintoista jo siksi, että The Shape of Fluidity on Doolin levyistä ensimmäinen, jonka sävellysvastuussa ei ole liki tyystin van Dorst. Nyt albumin jokainen biisi on syntynyt kimpassa jommankumman tai kummankin kitaristin (Nick Polak ja Omar Iskandr) kanssa, ja yhteistyö on ollut jäljestä päätellen perin hedelmällistä.
Vaikka levyllä on koukeronsa, sen kappaleiden summa on koherentti ja taiten veistetty. Van Dorstin vahva ja tunnerikas ääni silaa viimeisetkin saumat. Cult of Luna -yhteyksistä tunnetun Magnus Lindbergin tuottama, äänittämä ja miksaama levy soi kaikilta osin arvonsa mukaisesti ja huutaa pääsyä fyysiselle levylautaselle.
Loppupuolen Hermagorgon-kappaleen valitseminen ensimmäiseksi singleksi ihmetyttää hieman, ellei sen sitten ole katsottu edustavan levyn temantiikkaa parhaiten. Musiikillisesti tasainen ”albumiraita”, niin hyvä kuin se muiden joukossa onkin, jää tarttuvuudessa valtaosalle yhdeksikön muista kappaleista.
Siispä jos tutkimukset ovat mainitun varassa, kehotan kaivautumaan vastaanottimet avoinna syvemmälle The Shape of Fluidityn kiehtovaan maailmaan. Se totisesti kannattaa.